Ihmissuhteissa olen päässyt pitkälti vihan yli ja käsittelen nyt surua tai surua nostavia asioita. Toiset ihmiset peilaavat minulle erilaisuutta ja sitä, kuinka hyväksyn erilaisuuden itsessäni. Voinko hyväksyä toiset sellaisena kuin he ovat ja samalla itseni tällaisena kuin olen? Etenkin äitini ja yksi lapsistani peilaavat tätä minulle.
Olen pohtinut syksyistä tapahtumaa, jossa menin kohti pelkojani. Koin lopulta epäonnistuneeni, koska palasin samaan vanhaan tilanteeseen. Minun on vaikea hyväksyä sitä itsessäni. Tässäkin on kyse siitä, hyväksynkö itseni tällaisena ja rakastanko itseäni kaikkine heikkouksineni.
Haluan hyväksyä itseni, mutta jokin estää minua. Pelko? Häpeä? Ehkäpä pelkään uutta, mikä hyväksymisestä seuraa. Ehkä pelkään olevani huono, jos hyväksyn heikkouteni. Joissakin asioissa pelkään toisen häpeää. Jos hyväksyn itseni tällaisena, mutta toinen häpeää minussa jotakin. Kuinka suhtautua toisen häpeään? Toisen häpeä nostaa turvattomuutta ja hylkäämisen pelkoa.
Olen itse ollut kova häpeämään ja yrittänyt muuttaa ihmisiä, koska en ole kestänyt häpeääni. Ehkä pelkään toisen tekevän samaa minulle. Kokisin riittämättömyyttä, jos en kelpaisi toiselle. Kokisin myös hylkäämistä, koska en olisi toisen rakkauden arvoinen. Luulen, etten suostuisi annettuun rooliin, mutta silti sen läpikäyminen olisi uutta ja raskasta.
Olen valmis päästämään irti ja hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen ja ennen kaikkea kehoni. Pelkään, mutta haluan sitä silti. Haluan vapautua isosta taakasta. Haluan kokea jokaisella elämän osa-alueella olevani riittävä, rakastettu ja hyväksytty. Kelpaan tällaisena itselleni. Voin kokea olevani turvassa juuri tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse pelätä, etten kelpaa, koska minulle riittää se, että kelpaan itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti