Kiukuttaa vai mitäköhän minä pohjimmiltani tunnen. Menetin maltin tänään, kun halusin lapselleni hyvää. Hän ei ottanut "lääkettäni" vastaan. Kun hän muuten vain pelleili, minä menetin maltin. Selitin tilanteen ja pyysin anteeksi. Jäin silti syyllisyyteen kiinni. En pystynyt päästämään siitä irti, vaan yritän rangaista itseäni rypemällä syyllisyydessä. Siitäkös paska fiilis jää, kun koko ilta menee harmitellessa.
Lapseni pystyi aika hyvin ottamaan vastaan tiöanteen, mutta minä jäin kiinni tilanteeseen. Hän jopa tuli syliin, mutta en silti pystynyt antamaan itselleni anteeksi. Kiukkuilin hänelle edelleen, kun hän rikkoi rajojani. Toki minulla on oikeus kiukustua asiasta. Syyllisyys nousee vain siitä, että en pystynyt ymmärtämään hetkessä, että ehkä hän purki pahaa oloaan. Sitä hän teki toki jo aiemmin ja tuli syliinkin, mutta ehkä hän silti jotakin kokeili.
Illan aikana oivalsin myös sen, että kiukustun kovasti rakkauteen liittyvissä asioissa. Kipukohtia ovat, jos rakkauttani ei oteta vastaan niin kuin tänään. Haluan lasteni saavan rakkautta ja tuntevansa rakkauden ja ilmaisevan sitä myös. Sattuu, kun koen epäonnistuvani tässä. Haluan erilaisen lapsuuden heille tältä osin kuin itselläni oli, mutta koen, ettei se kelpaa.
Kipukohtani on myös se, että en saa rakkautta. Lapseni kohtelevat minua huonosti. Ymmärrän, että he nyt kokeilevat, kuinka minua saa kohdella. Samalla he purkavat omaa oloa. Olen iloinen, että he uskaltavat tehdä sen, toisin kuin minä. Silti olisi aivan ihanaa kuulla, että rakastan sinua ja saisin ihania haleja ja lempeitä kosketuksia. Toki kaipaan rakkautta ja ystävällisyyttä myös muualta.
Ehkä kaikki tämä vain peilaa minulle sitä, että olen vielä noviisi itseni rakastamisessa. Tiedän, että lempeys ja myötätunto ainakin puuttuvat itseäni kohtaan. Rakkaus menee samaan kategoriaan. Se vain onkin vaikeaa, että kuinka rakastaa itseäni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti