Elämässäni on läheinen ihminen, joka peilaa minulle paljon vaikeita asioita. Hän on tullut elämääni opettamaan minua päästämään irti vaikeista tunteista ja ennen kaikkea vihasta. Hän haluaa, että katson vihani taakse. Se tekee kipeää, koska peilini on oma lapseni. Kipeää siitä tekee erityisesti se, että puran häneen paljon pahaa mieltäni.
Eilen lapseni purki pahaa oloa toiseen ihmiseen. Viikonloppu oli muutenkin rankka, joten en olisi jaksanut ottaa vastaan hänen pahaa oloa. Minä yritin olla ymmärtäväinen, mutta sisällä oleva viha tuli pintaan vähintäänkin äänenpainolla ja kontrollillani. Tajusin, että nyt kaivattaisiin myötätuntoa ja ymmärrystä. Osin siihen kykenin.
Tajusin episodista, että minulla ei ole itseäni kohtaan lämpöä, myötätuntoa ja rakkautta edelleenkään liiaksi. Muille lapsille sitä on, koska he eivät muistuta minua. Tälle lapselle sitä ei ole, koska vihaan itsessäni omaa pahaa oloa. Tulin surulliseksi ja itkinkin sitä, että haluan olla lempeä, myötätuntoinen ja rakastava omia heikkouksiani kohtaan. Haluan olla näitä ennen kaikkea tällä maailman ihanimmalle, rakkaimmalle ja kauneimmalle rakkaudelleni, mutta toki myös itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti