Olen viimeaikoina saanut erikoisia ja odottamattomia fiiliksiä. Koin eräs päivä suurta rakkautta minua auttanut ihmistä kohtaan. Ihmettelin mistä tunne nousi, koska en ollut edes ajatellut kyseistä ihmistä päiviin. Olin kuin olisin ollut rakastunut häneen. Rakkauden kohde oli mies, joten mietin onko tämä ihastumista. Erikoista oli se, että olen ollut vain muutaman kerran tekemisissä hänen kanssaan enkä hänen läsnäollessa tuntenut rakkautta. Vaikka jossakin määrin toivoisin sen olevan ihastumista siihen ihmiseen, uskon sen olevan muuta.
Ihastuin luultavasti siihen, että hän auttoi minua. Olin mitä luultavimmin kiitollinen hänelle siitä, mitä hän oli vuokseni tehnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin aidosti kiitollinen, että minua autettiin. Aiemmin olen kokenut ihmisten tekevän niin velvollisuudesta tai heidän roolinsa vuoksi. Joissakin tapauksissa olen pitänyt itsestään selvänä, että minua autetaan enkä siksi ole osannut olla kiitollinen. Myös oman tarvitsevuuden myöntäminen on ollut vaikeaa ja sen joutuisin kohtaamaan, jos olisin kiitollinen toisen avusta. Näistä syistä en ole pystynyt nauttimaan siitä, mitä saan.
Tämä on saanut minut miettimään suhtautumistani siihen, että minua autetaan. Minun on ollut vaikea ottaa apua vastaan ja erityisesti, jos en ole sitä pyytänyt. Vaikka olen apua hakenutkin, niin olen sen pitkälti torjunut. En myöskään ole pystynyt kuulemaan toisten huolia minusta, koska en ole siihen tottunut. Olen sisäistänyt mentaliteetin, että selviän kyllä yksin tai vain heikot tarvitsevat apua.
Nyt opettelen pyytämään ja ottamaan apua vastaan. Tälläkin oppipolulla olen seikkaillut laidasta laitaan. Olen nyt sillä laidalla, jossa hyvin herkästi pyydän apua. En täysin kuuntele sisintäni, vaan takerrun heti apuun kiinni, jos sitä on saatavilla. Avun vastaanottaminen on edelleen vaikeaa, mutta teen töitä asian eteen. Haluni on osata kuunnella itseäni, koska tarvitsen apua ja toimia sen mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti