Olo on levoton. Tiedän, mitä minun pitäisi tehdä. Minun pitäisi muuttaa elämässäni ruokavaliota, mutta ajatus ahdistaa. En haluaisi luopua mistään, en etenkään itselleni herkullisista ruoista. Tiedän, että kehoni kaipaa muutosta ja se on välttämätön, mutta silti luopuminen tuntuu isommalla asialta kuin oman oloni paraneminen. En jaksaisi tehdä työtä, minkä muutos edellyttäisi. Väsähdän jo pelkästä ajatuksesta.
Minua ahdistaa. Haluaisin paeta koko asiaa. En halua pysähtyä asian äärelle. Kaipaan lohdutusta. Koska sitä ei ole saatavilla, tekeminen meinaa viedä mennessään. En pysty rauhoittumaan.
Kaipaan muutokseen tukea. Minulla on vahva näkemys siitä, mitä olisi hyvä tehdä, mutta en luota itseeni. Tiedän myös kärsivällisyyden olevan koetuksella ja sitä suuremmalla syyllä kaipaan rinnallakulkijaa. Tiedostamattani saatan pelätä, etten selviä yksin, vaikka tähän asti elämässäni olen ollut vain yksin.
Miksi asia tuntuu niin vaikelta? Luopuminen ja muutos on aina ollut minulle vaikeaa, mutta en usko näiden yksistään selittävän asiaa. Olen tottunut pakenemaan asioita. Nyt olen alkanut tiedostamaan asioita paremmin ja ymmärrän, ettei pakeneminen ole vaihtoehto. Asian kohtaaminen on minulle vielä suht uutta, joten se tuntuu vaikealta. Uusi tilanne tuo uudet haasteet. Kuinka selviän siitä? Myös se on uutta, että asiat olisivat hyvin. Mitä elämäni sitten olisi, kun voisin hyvin? Ansaitsenko hyvää? Itseni kuuntelu ja tarpeiden toteuttaminen nostaa myös syyllisyyttä. Ai oikeastiko voin tehdä asiat itselleni parhaalla mahdollisella tavalla?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti