Voi ahdistus

Ahdistus on ollut päivän sana. En ole saanut kiinni mistä on kyse tai olen osasta, mutta ahdistus on ollut hallitsevin olotila kehon oireillessa.

Aamu alkoi itkulla, kun en osannut tulkita esikoista ollenkaan. Tuli niin p**** äiti -fiilis. Itku oli ihanan puhdistavat. Parasta oli se, että näen myös paljon isoja muutoksia lasten kanssa. Silti tuntui pahalta, etten tajunnut selviä merkkejä esikoisessa. Olin pettynyt, etten osannutkaan olla taaskaan tukena, vaikka sitä eniten haluan lapsilleni.

Tilanne nosti riittämättömyyden fiilikset. En riitä mihinkään lasten kanssa. En osaa olla äiti ollenkaan jne... Ahdistavista fiiliksistä huolimatta oli ihana tajuta, että osa näistä fiiliksissä on normaaleja. Lasten kanssa on paljon hyvääkin, joten ehkäpä voisin osan näistä tilanteista siirtää "kuuluu" äitiyteen -kansioon. Olo oli oivallukset huolimatta kurja, mutta loi silti jotain armollisuutta itselle.

Lapset ovat kiukkuilleet paljon viime aikoina. Aiemmin en sietänyt sitä yhtään. Edelleenkin se on vaikeaa, mutta jotain ymmärrystä ja myötätuntoa olen itsestäni löytänyt. Mitä lie on vielä asiaan käsiteltävää? Enkö vieläkään itse ilmaise omia tarpeita ja rajoja riittävän selvästi, kun en sitä lapsilta siedä? Ovatko voimavarani edelleen heikohkot? Eikö voimat riitä kiukun vastaanottamiseen? Enkö vain kestä, ettei asiat mene minun tavallani? Veikkaisin ainakin jälkimmäistä. Olen huono joustamaan ja muuttamaan suunnitelmia. Usein kiukkukohtaukset vaikuttavat suunnitelmiin.

Ahdistusta jatkui pitkin päivää. Illalla oli taas iltashow lasten kanssa. Parasta oli, että pystyin kuuntelemaan itseäni itseä kiukuttavassa tilanteessa. Tuntui, etten kelpaa kenellekään, kun oman lapsikin ajoi minut pois. Hän on myös hokenut minun kuolemaa. Tämä nosti tunteet pintaan, joten itkin taas puhdistavaa itkua. Nyt ymmärsin, että lapsihan opettelee irrottautumista äidistä. Omien traumojeni vuoksi otin asian turhan henkilökohtaisesti. Kertonee siitä, että minun tulisi käsitellä se, että minut torjutaan tai etten kelpaa kenellekään. Yhdeltä kantilta asia tuli nyt käsiteltyä.

Torjutuksi tuleminen on aina välillä noussut elämässäni. Aiemmin se on aiheuttanut vihaa, mutta nyt enemmänkin surua. Koen olevani ulkopuolinen, vailla yhteyttä ja monesti torjuttu. Inhottavinta on se, että tiedostamisesta huolimatta tilanne ei vieläkään ole muuttunut, vaikka muutosta janoan kovasti. Eikö olisi aika saada jo muuta? En vain tiedä miten. Luultavasti käsittely on niin kesken, ettei muutos ole vielä mahdollinen.