Alunperin edellisen postauksen tarkoituksena oli käsitellä itseni asettamista viimeiseksi, mutta se muotoutuikin lähinnä päätöksentekoon. Nyt laajennan näkökulmaa.
Päätöksenteossa olen aiemmin ajatellut vain muita, etten pahoita toisen mieltä. (Nyt opettelen tuosta pois.) Suhtaudun itseeni kautta linjan toisia huomioiden. Minun tarpeeni tulevat viimeisenä, jos silloinkaan. Riipuu jääkö aikaa ja voimia.
En osaa ottaa aikaa itselleni. Olen opetellut sitä, mutta se on vaikeaa. Osin se liittyy siihen, etten poissaollessani pysty hallitsemaan kaikkea. Todellisen syyn luulen olevani siinä, että minua yksinkertaisesti hävettää panostaa itseeni ja omaan hyvinvointiin (kun on kyse sellaisista asioista). En ajatellut, että syyllisyys olisi myös mukana tässä, mutta taitaa olla. Koen syyllisyyttä siitä, jos en huomioi muiden tarpeita tai jos pahotan toisen mielen.
Ehkäpä taustalla on myös rakkauden puute itseäni kohtaan. Koen nimittäin välillä inhoa, jos pitää tehdä itselleni jotain. Lapsille voin tehdä saman asian, mutta en sitten jaksa enää tehdä itselleni samaa. Esimerkiksi viikkaan lasten vaatteet kaappiin, mutta omiani en saa kaappiin asti.
Kotona äiti teki kaiken muille ja asetti itsensä viimeiseksi. Minä opin tämän mallin häneltä. Tällainen toimintatapa on kuluttava, koska asioista ei osaa nauttia. Mielessä on liioitellusti vai muut ihmiset ja heidän tarpeensa. Omat halut ja toiveet painetaan maan alle.
Se minua ihmetyttää, miksi koen häpeää. Mitä hävettävää siinä on, että huolehdin itsestäni? Minulle on ollut vaikeaa esim. sanoa miehelleni meneväni urheilemaan. En keksi muuta syytä kuin sen, että tuon julki haluni, toiveeni, iloni kohteet , asiat joista nautin. Siihen en ole tottunut. En ole tottunut kertomaan positiivisia asioita enkä omia mielipiteitä, haluja ja toiveita.
En saa täysin otetta näistä ajatuksista ja tuntemuksista. Tarvitsisin näiden pohdintojen tueksi jotain luettavaa. Minun pitäisi lainata Häpeän monet kasvot -kirja. Ehkä se toisi lisää ajattelemisen aihetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti