Parin päivän ajan on aktivoitunut voimakkaat hylätyksi tulemisen tunteet. Minulle tuli tosi paha olo, ahdistunut olo.
Pohdinnat alkoivat aidosta hylkäämisestä. Minulta vietiin oikeus kuulua tiettyyn ryhmään, koska en ole ollut hetkeen aktiivinen. Kyyneleet virtasivat ja olo oli ahdistava ja synkkä. Enkö taaskaan kelpaa? Missä minun paikkani on? Missä minun porukkani on? Tiedän, ettei hylkääminen ollut henkilökohtaista, vaan ryhmän päättämien sääntöjen pohjalta tehty päätös. Ei se silti vähennä tuskaani.
Samat pohdinnat jatkuivat lapsen kadotettua pehmolelunsa. Mietin miksi minua ahdisti kovasti tilanne. Tajusin, että tilanne oli hylkäämistilanne. En halua lapsen kokevan samaa ahdistusta kuin minä olen kokenut. Ahdistuin kovasti lapsen puolesta, koska omat hylätyksi tulemisen kokemukset nousevat pintaan.
Itkin asiaa lapselleni ja koin hänen ymmärtävän tilanteen siinä määrin, että hän hymyili vapautuneesti. Aivan kuin lapsi olisi vapautunut minun tuskastani. Onneksi ero pehmolelusta oli äidille kovempi paikka kuin lapselle.
Lapsuudessa olen kokenut muutaman kerran hylkäämistä vanhempien taholta ja aikuisena myös. Muutamat hylätyksi joutumiset lapsuudessa ovat olleet väistämättömiä eivätkä vanhemmat niille ole voineet mitään. Olennaisena tekijänä hylätyksi tulemisen pelon synnyssä on todennäköisesti kotona vallinnut tunnekylmyys ja vanhempien henkinen etäisyys. Nämä jättivät isot ja kipeät jäljet minuun, jotka nousevat ajoittain pintaan.
Olen kärsinyt yksin jäämisen pelosta, yksinäisyydestä, kokenut voimakasta mustasukkaisuutta ja olen ollut riippuvainen ihmisistä. Vihdoinkin löysin näille yhteisen tekijän: hylätyksi tulemisen pelko. Suurinta osaa luettelemistani koen edelleen, mutta en kaikkia jatkuvasti ja hallitsevasti niin kuin lapsena ja nuorena. Mietin onko minulla ollut jopa läheisriippuvuutta. Nämä pohdinnat väsyttävät niin kovin, etten jaksa läheisriippuvuutta pohtia nyt enempää.
Aiemmin reaktioni ihmissuhdeasioissa oli pienistäkin asioista tilanteeseen nähden turhan voimakas. Teininä suutuin, jos minun puheluihin ei vastattu. Tulin herkästi mustasukkaiseksi muiden ystävyyssuhteista. Otin herästi etäisyyttä, jos joku halusi kaveerata minun bestiksen kanssa.
Aikuisena pelkäsin erota lyhyeksikin aikaa poikaystävistä. En osannut silloin selittää pelkoa itselleni, mutta nyt osaan. Pelkäsin silloin, että poikaystävä ei haluakaan olla enää kanssani, vaan hylkäisi minut. Nyt kun jään yksin, soitan mielelläni jollekin. Selitys on hylätyksi tulemisessa. Vaikka erotilanne on normaalia, niin minä otan sen tavallista voimakkaampana erotilanteena. Ahdistun siitä ja yritän puhelulla lieventää ahdistusta.
Minun elämääni rajoittaa voimakkaasti torjutuksi tulemisen pelko. Sen takia en uskalla pyytää ystäviäni mihinkään lyhyellä varoitusajalla. Uskon myös tarpeellani kontrolloida asioita olevan tekemistä hylkäämisen kanssa. Yritän välttää torjutuksi ja hylätyksi joutumista ja siksi kontrolloin kaikkea.
Pohdittuani näitä asioita minulle valkeni monta asiaa omasta käytöksestä. En ole aikaisemmin uskaltanut ajatella hylkäämiseen liittyviä asioita. Niiden ajatteleminen on tehnyt liian kipeää. Nyt ymmärrän paremmin itseäni ja omia tuntemuksia. Kirjoittaessani huomaan, että tämä työskely on kuitenkin vielä pahasti kesken, koska en saa tekstistä niin jäsenneltyä kuin voisin saada.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti