Näen, että olen pohjimmiltani aina asettanut muiden tarpeet omieni eteen. Olen tehnyt ratkaisut sen pohjalta, että muilla on hyvä olla. Ratkaisutilanteissa olen usein kohdannut ahdistusta. En aiemmin ole tiedostanut sen johtuvan siitä, että haluaisin tehdä toisen ratkaisun kuin mihin olen päätymässä. Olen ajatellut ahdistuksen johtuvan vain valinnan vaikeudesta, kaksi hyvää vaihtoehtoa.
Valintoja tehdessä olen harvemmin ajatellut miellyttäväni toista ja asettavani itseni toiseksi. Niin olen kuitenkin erittäin usein tehnyt. Syy tällaiselle käytökselle juontaa juurensa lapsuudenkotiin. Siellä äiti toimi samoin kuin minä. Lisäksi meidän ei annettu tehdä päätöksiä, vaan vanhemmat tekivät ne. En siis ole joutunut tekemään paljon päätöksiä. Kolmas syy on häpeä. Minua hävettää olla itsekäs ja toimia omien etujen mukaan. Minua hävettää myös panostaa omaan hyvinvointiin.
Koska olen toiminut muita ajatellen vuosikymmeniä, huomaan, ettei minulla ole omia mielipiteitä ja tahtoa. En tiedä mitä oikeasti haluan, mistä oikeasti pidän, mikä tekee minut iloiseksi, mikä on minulle tärkeää jne..
Olen tehnyt joitakin päätöksiä (isojakin) niin kuin itse halusin enkä pohjannut päätöstäni muiden toiveisiin. Tilanne ahdisti, koska en halunnut pahottaa toisen mieltä. Olin silti tyytyväinen ratkaisuuni. Toisen ihmisen kohtaaminen oli sen jälkeen vaikeaa. Tiesin pahoittaneeni toisen mielen. Nyt kun olen uskaltanut ajatella asiaa, niin eivät muutkaan tee päätöksiä miellyttääkseen minua. Miksi minä sitten miellyttäisin jatkuvasti muita? Ahdistun mieluummin siitä, että pahoitan toisen mielen kuin omani. Toki välillä on kompromisseja tehtävä eikä ylimielinen saa olla, mutta itsekäs pitää osata olla. Elän elämääni itselleni, en muille.
Vaikka näen pohjimmiltani olleeni ja edelleen olevani muiden miellyttäjä, niin kotona en sitä ole. Ikävä kyllä mies saa usein tuntea sen nahoissaan turhan voimakkaasti. Aluksi ajattelin sen johtuva siitä, että kotona on turvallista harjoitella omien mielipiteiden sanomista ja niistä kiinnipitämistä. Todennäköisempi syy on se, etten halua joutua samaan tilanteeseen kuin äitini. Tiedän, etten mieheni kanssa joudu alistumaan. Järkeni ei sitä silti noteraa. Mikä sitten on perimmäinen syy käytökselleni? Voi olla että kannan kaunaa lapsuudenperheelle tästä käyttäytymismallista ja puran kaiken vääryyden ja vihan mieheeni. Minun pitäisi luopua negatiivisista tuntemuksista ja nykyisistä käyttäytymistavoista ja alkaa elää tässä ja nyt, koska nyt tilanne on kaukana menneisyydestä. Näiden pohdintojen jälkeen minulla on tunne, etten ole käsitellyt tätä vielä loppuun. En kuitenkaan nyt saa tästä enempää irti.
Oivalluksia on nyt tullut ja se on helpottanut oloa. Tuli kevyempi ja vapautuneempi olo kuin hetki sitten. Ymmärrän taas enemmän itseäni. Sain myös lisää ajateltavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti