Olen yllättynyt kuinka paljon ajatuksia on viimeaikoina herännyt. Kauan aikaa sitten tajusin, etten ole uskaltanut kohdata asioita ja sen takia mikään ei ole muuttunut. Kun olen uskaltanut luopua peloistani edes hiukan, elämässä on tapahtunut paljonkin uutta.
Olen käynyt jo vuosien ajan vyöhyketerapiassa aina silloin tällöin. Välillä useita kertoja peräkkäin ja välillä vain kerran. Minulle se on antanut paljon. Siellä tulee hyviä keskusteluja, jotka auttavat ongelmien käsittelyssä. Fyysinen hoito vielä päälle niin mikä sen parempaa.
Minulla on parhaillaan menossa muutaman kerran hoito. Huomasin siellä monia asioita. Elämässä tällä hetkellä on paljon negatiivisten asioiden käsittelyä. Positiivista olikin huomata, että olen oppinut rakastamaan lapsiani. Kuulostaa kauhealta, aivan kuin en olisi aiemmin välittänyt heistä. Muutos on tapahtunut siinä, että olen uskaltanut rakastaa lapsia täysillä. Se tietenkin tarkoittaa myös sitä, että kipukin on kovempaa. Olen kauan kaivannut elämässä sisäistä hyvää oloa, juuri tätä rakkautta. Ihana tunne, kun on joku, josta välittää ja sen saa näyttää.
Joudun myöntämään, että materiaalilla olen yrittänyt paikata puuttuvia hyvänolontunteita, vaikka minulla ei materiaalia liiemmin ole ollut. Aikuisena enemmän ja silloin se on korostunutkin. Tosin tämän vuoden aikana olen halunnut luopua materiaalista. Se on tuntunut hyvältä. Olen opetellut samalla minulle vaikeaa luopumista. Luulen, että materiaalista ei tule minulle lähellekään merkityksetöntä. Tavoite on, etten materiaalilla pyri näyttämään mitään enkä pyri välttämään ongelmien kohtaamista. Lapsille olen halunnut tarjota materiaalin vaihtoehtona kokemuksia ja yhdessäoloa.
Tänään kun otin lapsen viereeni, tuntui tosi hyvältä. Koin vielä vaikeutta päästää lapsi henkisesti lähelle, siitä huolimatta tilanne oli rentouttava. Uskon lapsenkin nauttineen, kun hän nukahti pian viereeni. Molemmilla oli hyvä olo.
Olen edistynyt rakastamaan lapsiani, mutta miehessä ja itsessäni on vielä tekemistä. Vyöhyketerapeuttini pyysi tekemään mielikuvitusharjoituksen. Hän pyysi kuvittelemaan lapsen. Minä kuvittelin suloisen ja ihanan 6-7 -vuotiaan tytön. Seuraavaksi minun piti mennä tytön luokse. Menin iloisesti vilkuttaen. Kun minun piti ottaa tyttö syliin, koin oloni hieman hankalaksi, mutta sain otettua tytön syliin. Viimeiseksi minun olisi pitänyt sanoa tytölle, että rakastan häntä ja pidän hänestä huolta. Valitettavasti se ei onnistunut. Ensimmäisellä kerralla vatsa lievästi koutisteli ja vei huomioni muualle. Kyynelehdin harjoituksen ajan. Seuraavilla kerroilla keskittyminen herpaantui. Tämä on minulle tyypillistä, että pelko vie voiton. Vielä aion onnistua tuossa, vaikka en sillä hetkellä onnistunutkaan. Terapeutti kysyi jossakin vaiheessa harjoitusta, kuka tuo lapsi on. Kuvittelin itseni siihen. Mielestäni oma reaktioni kertoi juuri siitä, etten vielä kykene rakastamaan itseäni ja hyväksymään itseäni tällaisena.
Pelko liitetään usein vatsaan. Kouristuksia minulla on ollut vatsassa. Ennen hoidon aloittamista kerroin vatsaongelmistani ja hoidossa sain paljon apua siihen. Toivottavasti se on pysyvää. Vatsani ei ole vielä täysin kunnossa, mutta muutosta on tapahtunut aiempaan nähden.
Toisinaan muutokset tuntuvat tapahtuvan liian hitaasti, mutta nyt olen huomannut selkeitä muutoksia omassa olossani ja se auttaa jaksamaan itsetutkiskelun parissa. Toivon muille vastaavia kokemuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti