Vitutuskäyrä on taas huipussaan. Mies on ollut viikonloppuna menossa. Ei paljon, mutta pari kertaa. Määrällisesti ei paljon, mutta ei sillä ole väliä vitutuksen kannalta. Jäin pohtimaan tätä, kun en jaksaisi enää pestä lasten perseitä. Tämä siis tulee siitä, että olen päivät lasten kanssa ja sitten pitää vielä miehen menot viettän lasten kanssa. En jaksa, en jaksa enkä varsinaisesti haluakaan.
Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi olla lasten kanssa, vaan siitä, että haluan oman elämäni myös. Haluan tehdä muutakin kuin olla muiden käytettävissä. Haluan tehdä asioita, jotka minua kiinnostavat ja silloin kun minua huvittaa.
Aiemmin tänään kirjoitin siitä, että olen läheisriippuvainen. Tässä sen huomaa, kun pitää olla äärirajoilla, ennen kuin otan itseni todesta. Minulla pitää olla vihaa ja raivoa ennen kuin pystyn toteuttamaan sisäistä minua. Hyvä että edes silloin, mutta syö voimia venyä aina näin. Ei ole muillekaan kivaa, että olen vittuuntunut.
Olen jo aiemminkin yrittänyt, että edes yksi päivä viikossa olisi minun iltani. Se ei vaan ole onnistunut. En jaksaisi aina lähteä pois kotoa, mutta muuten en saa olla rauhassa. Mies ei koskaan kysynyt tai huolehtinut vapaastani. Enpä sitten itsekään huolehtinut ja tässä sitä ollaan. Tiedän, ettei mies ole vapaitani vastaan tai ainakaan sano sitä. Ei hän tosin osoita sen olevaan myöskään tärkeä, joten päätelkää siitä sitten.
Nyt ajattelin, että vaadin kahta päivää viikossa vapaata. Kai minun on sitten vaan lähdettävä pois kotoa. Aion kirjoittaa kyseisistä vapaapäivistä muistutuksen jääkaapin oveen. Enkä suostu perumaan omaa vapaatani millään ehdolla. Tiedän kyllä, ettei tuo tule pitämään eikä toisaalta tuollainen joustamattomuus ole hyväksi. Tiedän vain lipeäväni pikkuhiljaa samaan vanhaan, jos perun menoni. Pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja pysyttävä siinä. Tästä ei muuten tule mitään. En koskaan pääse vihan kanssa sinuiksi, jos en jotain tee asialle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti