Vihalla taas jatketaan. Näin facessa, että eräs ihminen oli laittanut päivityksen. Hän kirjoittelee sinne harvoin. Heti nähtyäni, että hän on kirjoittanut päivityksen, minussa nousi tunteita. En pysähtynyt niitä liiemmin kuuntelemaan.
Luin pitkän päivityksen, tunteettomasti tai niin ainakin luulin. Teksti oli syvällinen, mutta se ei kolahtanut minuun. Minun tunteeni estivät kosketuksen syvälliseen ja herkkään sanomaan. Olin vihainen. Vihainen, että toinen tulee näkyväksi. Se ei ole minulta mitenkään pois, mutta viha kertoo minulle halusta olla itsekin näkyvä, avoin ja rohkea. Olin vihainen, koska muutkin käsittelevät paljon asioita. Haluaisin olla ainutlaatuinen ja hyvä. Koen olevani huonompi enkä siksi voi nostaa toista ylöspäin kauniilla ja kannustavilla ajatuksilla, koska tuntisin sen vievän minua entisestään alaspäin. En pysty antamaan toiselle kunniaa vihani vuoksi.
Tämä kyseinen ihminen nostaa minussa usein vihaa, koska hän muistuttaa monessakin mielessä lapsuuden perhettäni. Hänessä paistaa epäaitous. Eri tavalla kuin läheisilläni, mutta kuitenkin. Hän yrittää miellyttää ja näyttää vain iloista kuorta. Minun on vaikea sitä hyväksyä.
Jos lähestyn tätä ihmistä peilinäni, silloin se tarkoittanee sitä, en hyväksy itsessäni epäaitoutta. En halua olla epäaito, mutta paljon minussa sitä on, koska en ole vielä kovin hyvin kontaktissa sisimpääni. Minun olisi aika hyväksyä tämä puoleni ja antaa aitoudelle aikaa tulla täysipainoisesti elämääni. Olen siihen valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti