Syömishäiriön myöntäminen

Minun tapani tuntea hallinnan tunnetta on ollut syömisen hallitseminen. Se on lähtenyt aivan pienestä lapsesta, joten en ole ymmärtänyt toimintani olleen outoa. Vanhempani pitivät sitä normaalina, joten en ole osannut sitä erityisemmin ihmetellä. Toki nuorena ymmärsin, ettei kaikki ollut normaalia, kuten mahdoton herkkujen syöminen. En silti asiaa enempää ajatellut.

Nyt kun katson syömishistoriaani taaksepäin, näen erilaisia syömiskausia. Viimeisin oli yliterveellinen ja rajoittunut ruokavalio. Kun aloin taas syödä monipuolisemmin, minussa on ollut levottomuutta. Vaikka olen elämässäni tehnyt itselleni vahinkoa ties minkälaisilla ruokavalioilla, nyt pelkään kuulla kehoni todellisia tarpeita. Pelkään joutuvani jättämään joitakin ruokia pois ruokavaliostani. Pelkään siis päästää irti.

Alettuani sallia itselleni kaikki ruoat, olen ahminut. En älyttömiä määriä, mutta selvästikin enemmän kuin olisi ollut tarvetta. Kun nyt on ruokaa mistä valita, ahdistun ja kadotan itseni täysin. En haluaisi tehdä itselleni vahinkoa, vaan syödä kehoani kuunnellen, mutta pelko estää sen. Pelkään irtipäästämisen lisäksi luopua hallinnasta ja se on se big monster. Enää minä en olisi kontrollissa, vaan kehoni kertoisi minulle tarpeistaan. Tämä tuntuu siksi vaikealta, että olen lapsena kokenut olevani marionettinukke. Minä vain olen ja odotan käskyjä muualta. En ole saanut olla minä, vaan toisten jatke. Samat fiilikset nousevat tästä. Koen olevani arvoton ja vain muita varten, vaikka kehoni todellisuudessa haluaa minun parastani.

Vaikka itku pääsikin oivallukseni myötä, samalla oloni keveni. Nyt sekin on tullut tietoisuuteeni eikä minun tarvitse sitä vastaan enää taistella. Voin myöntää vajaavuuteni tässä asiassa. Voin lähteä paranemisen tielle, koska sitä haluan ja sen ansaitsen. Vaikka ongelmani on syvälle juurtunut vuosikymmenien aikana, koen tulevan tieni olevan kepeä ja lyhyt. Onko se vain optimismia vai realismia?