Olen tunnustellut, millaiset asiat tuovat minulle turvaa. Jotkut ihmiset ja ennen kaikkea läheisyys. Minun on helpompi ollut keskittyä itseeni, kun minulla on ihmisiä ympärillä. Pystyn pysähtymään melko rauhassa itseni äärelle, myös yksin. Aiemmin meditaatioon rauhoittuminen oli mahdotonta, koska oli liian pelottavaa olla itseni äärellä. Nyt onnistun siinä lähes joka kerta ja vieläpä niinkin, jos minulla on meditaatiota aloittaessa ollut tunne tai rauhaton olo.
Tunnistan myös kehollisesti, kun minua pelottaa tai koen turvattomuutta. On mahtavaa, kun voin olla siinä sulkeutumatta tilanteesta pois. Aiemmin en ollut valmis edes sitä tunnistamaan, vaan kehoni on ollut niin jännittynyt, ettei se ole ollut mahdollista.
Kun olen tunnistanut itsessäni turvattomuutta ja pelkoa, on se helpottanut myös lapsissa sen tunnistamista. En vielä täysin pysty heitä tukemaan, mutta sinne suuntaan olen menossa. Se tuntuu erityisen hyvältä, koska en halua lasten kärsivän turvattomuudesta ja pelosta ainakaan tässä määrin kuin minä. En halua, että se rajoittaa heidän elämää liiaksi niin kuin en halua niin käyvän itsellenikään.
Kiitollisuus täyttää minut, kun olen ottanut huimia askeleita pelkojen äärellä. Turvattomuus ja pelko eivät enää estä minua tekemästä asioita enkä samalla tavalla hae turvaa ulkoapäin. Alan askel kerrallaan luottaa omaan tukeeni. Enää en samalla tavalla tarvi ihmisiä, koska minulla on itseni.
Tätä kirjoittaessa minulle nousee surua, mutta en tiedä syytä. Jotain on muuttumassa, luopumista vanhasta. En halua arvuutella, miksi tunnen surua. Päästän irti siitä, mistä on aika. Menen sitä kohti, minkä on aika astua elämääni. Kiitollisena tästä askeleesta lähemmäksi itseäni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti