Suruaalto on tullut elämääni. Suren menetettyä suhdetta ja niitä unelmia, joita minulla oli perheeseen liittyen. Eron myötä myös suhde exään hakee paikkaansa. Minua surettaa, ettei meidän suhde ole sellainen kuin haluaisin. Kaipaan kovasti jotakin. Ymmärrän, että kaipaan jotakin, mitä lapsena jäin vaille.
Pintaan on siis tullut myös suruja aikaisemmista elämänvaiheista. Suruaallon ollessa juuri kohdallani sisimpäni huusi äitiä. Kaipuu oli aito ja hätä suuri. Kaipasin hänen lohdutustaan, jota jäin lapsena ilman. Olisi tehnyt mieli soittaa äidilleni, mutta päätin olla itselleni äiti. Tiesin, että selviän itsekin. Olehan opetellut sitä tässä eron jälkeen. Tiesin myös, että minun nyt kuuluu selvitä itse, jotta voin löytää voiman itsestäni ja eheytyä tukeutumalla itseeni.
Viime aikoina olen kärsinyt kovasti yksinäisyydestä, läheisyyden puutteesta (haleista, silityksistä, kosketuksista) ja surusta. Nämä kaikki liittynevät vahvasti lapsuuden traumaan ja vaillejäämiseen. Tämän käsittelyä on minulle tarjottu useammasta suunnasta ja nyt se konkretisoitui. Itkin syvältä kaipuutani ja kipuani. Kiitollisuus täyttää minut, että vihdoinkin olen tuntemassa niitä tunteita, jotka liittyvät tähän traumaan. Mieleni on tiennyt tämän kivun, mutta sen kokeminen on ollut liian pelottavaa. Jostakin rohkeuden löysin tämän tunteen kohtaamiseen. Kiitos siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti