Huonommuuden ja arvottomuuden tunteet nousevat nykyään usein pintaan ja etenkin uusien ihmisten kanssa. Koen olevani huonompi kuin joku toinen/muut, jos/kun minua ei huomata, minulla on paljon surua, käsittelemättömiä asioita elämässä, en osaa olla tientynlainen jne... nyt vasta olen alkanut saada kiinni siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.
Todellisuudessa kukaan ei ole toista parempi, vaan me olemme kaikki yhtä arvokkaita. Toki on asioita, joissa toinen on huonompi tai parempi kuin minä, mutta pohjimmiltaan olemme samanarvoisia.
En ole aiemmin ymmärtänyt, että esim. sosiaalisissa tilanteissa, jossa joku puhuu toisen kanssa eikä minulla ole siihen keskusteluun mitään annettavaa, koen alemmuuden tunteita. En tiedä, kuinka siinä tilanteesta olisin toisten kanssa. Haluaisin paeta. En kelpaa. Minusta ei tykätä. Tällaisissa tilaiteissa minun on vaikea nousta takaisin omaan voimaani. Olen tuominnut itseni eikä enää ole syytä tehdä mitään. Aivan kuin hakisin vain hyväksyntää toisilta ihmisiltä eikä heillä olisi minulle mitään muuta annettavaa eikä minulla heille.
Ehkäpä ensi kerralla sanon, että minusta tuntuu tältä. Saan sanotettua ja teen samalla näkyväksi oman kokemukseni. Silloin siitä alkaa hävitä häpeä, kun ei ole enää syytä salata kokemusta. Etenkin jos sitä ei tuomita, silloin saan kokemuksen siitä, että on hyväksyttävää kokea näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti