Voi kun olisin kotonani ja kokisin kuuluvani jonnekin! Tämä lause saa minut uusissa tilanteissa etsimään ihmisiä, jotka huomaisivat minut, hyväksyisivät minut ja olisivat kiinnostuneita minusta. Sisältäni kuulen tuskan huutoja, kun näen toisten tulevan juttuun ja heillä olevan yhteistä, mutta minä tapani mukaan olen "yksin". Kaipaan, että meillä on yhteistä. Olen kateellinen, jos jään ulkopuolelle erilaisuuteni vuoksi.
Olen epävarma, kun en saa huomiota niiltä ihmisiltä, joilta toivoisin saavani. Usein uusien ihmisten ympäröimänä sisimpäni etsii minua miellyttäviä ihmisiä. Kun sitten joudun olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät vastaa tätä odotusta, tuskastun.
Nyt ymmärsin, että annan odotuksieni ja oletusteni ja toiveiden ohjata uusissa tilanteissa itseäni. Antaisin mahdollisuuden kaikille ihmisille enkä yrittäisi hakea keneltäkään huomiota ja hyväksyntään. Jos minua kohtaan ei osoteta kiinnostusta, voin elää myös sen kanssa. Ehkäpä toiveeni ja hyväksynnän tarve välittyy energiana muille eikä todelliset ihmissuhteet pääse syntymään.
Jokin minua pelottaa siinä, että heittäytyisin ihmisten kanssa. Pelkään, että ympärille kertyy "vääränlaisia" ihmisiä. Surettaa, mutta hyväksyn, että tilanne on nyt tämä. Mieluummin päästän irti odotuksistani ja saan ympärille kaipaamia ihmisiä kuin pidän kiinni vääristä asioita ja kärsin yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti