Edelliset postaukseni käsittelivät muutosta, joka on nyt vahvasti ajatuksissani. Kaipaan elämääni tällä hetkellä kipeästi muutosta. Koen suurta tuskaa eläessäni nykyisen itseni kanssa. En halua olla tällainen. Tämä kipuilu ei ole normaalia pientä kipuilua, vaan kasvukipuilua. Haluan kasvaa ihmisenä. En halua olla joku muu kuin olen. Haluan löytää itseni, kuunnella itseäni, halua tehdä itseni onnelliseksi. En halua kokea jatkuvasti negatiivisia tunteita, vaan olla onnellinen tässä ja nyt. Haluan nauttia elämästä ja ottaa asiat vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Minä selviän niistä. Haluan tehdä ratkaisuja itseäni ja läheisiäni kuunnellen, en vain toisia ajatellen.
Voin niin pahoin tämän pahan olon kanssa. Suurin ongelmani taitaa olla se, että kaikesta muutoksen halusta huolimatta pelkään sitä. Mitä pelkään siinä? Tiedän asioiden kääntyvän hyväksi, tiedän selviäväni tulevasta, mutta pelkään eniten luopua nyt olevasta hyvästä. Muutoksien myötä ei voi luopua vain pahasta, vaan usein myös jonkin verran hyvästäkin. Tämä huolettaa minua erityisesti parisuhteessa. Meillä on paljon myös hyvää. Jos siis päädymme eroon, joudun luopumaan myös siitä enkä vain epäkohdista.
Miksi minun on tällaisessa tilanteessa vaikea luopua hyvästä? En ole elämässäni saanut paljon hyvää. Kukaan ei ole antanut minulle erityisen paljon hyvää, joten haluan pitää siitä vähäisestä kiinni kaikesta negatiivisesta huolimatta. Uskon asioiden muutoksista huolimatta päätyvän hyvin, mutta ehkä pelkään asioiden olevan neutraalisti eikä hyvin. Kaipaan hyväksyntää, rakkautta ja huomiota. En haluaisi jäädä yksin, minkä koen hylätyksi joutumisena, vaikka eron alullepanijana toimisinkin.
Aikaisemmin vastaavissa tilanteissa minun oli vaikea kuvitella, että joku muu astuu minun paikalleni. En tässä suhteessa sitä aiemmin ajatellut, mutta sekin on yksi syy luopumisen vaikeuteen. Miehelleni toivoisin eron sattuessa hyvää, mutta totuus silti kirpaisisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti