Aiemmin olen kirjoittanut hallitsevasta anopista. Tilanne välillämme kärjistyi kovasti. Hänen toimintatapansa ei mielestäni perustu yleensä aitoon välittämiseen. Lapsenlapsien kohdalla en osaa sanoa varmaksi, mutta aikuisten kohdalla edellä kuvaamani usein pitää paikkaansa.
Meillä oli miehen kanssa erimielisyyttä. Anoppi yritti tulla ratkomaan tilannetta. Hänen tapansa ei ollut rakentava, vaan syyttelevä. Hän syytti minua lapselliseksi. Äänensävy oli tiukka, vaativa ehkä jopa vihainen (Miksi? Eihän minulla ollut erimielisyyttä hänen kanssaan.). Osin hän oli oikeassa. En tykännyt hänen ongelmanratkaisutavasta, joten keskustelumme ei ollut rakentava. En taipunut hänen tahtoonsa. Sanoin asiallisesti, että huolehdin kyllä itsestäni. Hän ei tapansa mukaan kuunnellut, vaan alkoi huutamaan. Sanoin hänelle, ettei minulle tarvitse huutaa. Hän kuuli, että mene muualle huutamaan. No hän sitten lähti siitä. Olimme tekemisissä koko päivän, mutta hän ei puhunut minulle tai muillekaan juuri. Kun lähdimme eri teille, hän ei hyvästellyt. Selitti sillä, että olisi tullut myöhemmin hyvästelemään, mutta se ei onnistunut. Mielestäni se oli tekosyy, mutta ei sillä niin väliä.
Soitin anopille myöhemmin ja kysyin, mistä kaikessa oli kyse. Hän selitti oman näkemyksensä, joka oli taas syyttelevä. Silloin minun pinnani paloi. Tarkoituksenani oli puhua hänelle asiallisesti, mutta luulen, ettei sillä olisi ollut mitään merkitystä. Avauduin siis kaikesta mielessä olevasta.
Sanoin mm. siitä, ettei hän kunnioita meidän ratkaisuja. Toin esille mm. lastemme nimiin liittyvän ongelman. Hän perusteli kutsuvansa lapsiamme ensimmäisillä nimillä eikä meidän antamillamme kutsumanimillä, koska ne olivat ensimmäisinä. En ymmärrä perustelua. Kävimme muutama päivä aiemmin keskustelua lapsemme nimestä. Hän kutsui lasta haluamallaan nimellä. Korjasin asian kaksi kertaa, sitten hän kutsui lastamme hänen kaikilla nimillään. Hän siis jatkoi omalla linjallaan. Eikö tällaiset korjaukset riitä? Vastaavia keskusteluja kun ollaan käyty useita.
Toinen asia, josta annoin mielipiteeni tulla on yksityisyyden rikkominen. Hän siis tutkii pakkoja oman mielensä mukaan. Tähän hän ei sen kummemmin vastannut, mutta yleisesti hän sanoi, että pitää kai tehdä meidän toiveiden mukaan. Hän kuunteli nöyrästi sanottavani, kun huusin hänelle. Silti tuntui, että hän koki tulleensa loukatuksi, vaikka hän loukkasi minua/meitä.
Koin syyllisyyttä, että huusin, vaikka sanoin, ettei minulle saa huutaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei anopille olisi muuten mennyt viesti perille. En tiedä menikö nytkään, mutta ei olisi mennyt nätisti sanottuna, koska sitä olemme joissakin asioissa yrittäneet. Aiemminkaan ei siis ollut mennyt. Pyysin anteeksi aiempaa käytöstä, mutta hän ei pyytänyt omaansa. Tokaisi vain, että olisi kai voinut toimia toisin. En olettanut, että hän olisi kyennyt pyytämään anteeksi. Surullista.
Olen ylpeä, että soitin hänelle. Se ei ollut minulle helppoa. Olen ylpeä, että sanoin hänelle, hänen ylittäneen minun rajani sekä yksityisyyden että meidän kunnoittamisen kohdalla. Harmillista on se, miten se tapahtui. Olisin halunnut asiasta keskustella asiallisesti, mutta hän alkoi taas minua syytellä. Hän ei taaskaan kunnoittanut minua, jolloin vihastuin. Koen että saa vihastua, jos toista ei kunnoiteta. Asian olisi toki voinut sanoa eikä huutaa.
Tämän tapahtuman myötä huomaan rohkaistuneeni ja kasvaneeni henkisesti. Pohdinnat ovat tuottaneet tulosta. Uskallan pitää puoleni ja kertoa toisen ylittäneen rajani. Jatkossa pitää puuttua näihin ajoissa, ettei tilanne kärjisty tällaiseksi.
Puhelu päättyi asiallisesti, mutta jännään millaiseksi välimme muotoutuvat tämän jälkeen. Olen yllättynyt, etten itse kanna kaunaa eli minun puolestani voimme jatkaa hyvissä väleissä. Anopin puolelta en ole varma, vaikka vakuutteli, ettei lapsiin vaikuta. Syyllisyyttä koen hiukan, mutta enimmäkseen olen ylpeä, että nyt on asiat sanotu, jotka ovat vaivanneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti