Nyt elämä lyö vasten kasvoja ja lujaa lyökin. Keskusteltiin miehen kanssa asioista ja mies nosti menneitä tapahtumia keskusteluun. Ikäväkseni en niitä muista kunnolla. Mies on oikeassa, että toimin väärin niissä tilanteissa. Kysyin mieheltäni, mikä oli pahinta niissä asioissa. Hän koki, pahimmaksi sen, että sieti käytöstäni. Hän kokee voimakasta vihaa, kun häntä ei ole kohdeltu asiallisesti.
Menneisyyden noustessa nykyhetkeen huomaan, että en ole voinut koskaan rakastaa miestäni sellaisena kuin hän on. Me ajauduimme yhteen, koska minun piti selvittää lapsuuden traumat kuin myös mieheni. Nyt olemme siinä pisteessä, että käymme kipukohtia läpi. Minuun sattuu, mutta ei nyt juurikaan aiempaa enemmän. Olenhan käynyt läpi näitä asioita jo pitkään. Mieheen sitä vastoin on alkanut sattua. Aiemmin se oli vain vihaa, nyt se on kipua, surua.
Vaikka en kenellekään toivo pahaa, niin olen iloinen miehen kivusta. Olen iloinen, että hän antaa kivun nousta pintaan. Enää ei ole vain vihaa, vaan nyt mies lähestyy asian ydintä. Tiedän, että mies voi olla se, joka lopulta päättää suhteemme. Sen riskin olen valmis ottamaan.
En voi olla miettimättä, voiko rakkautta löytää, jos sitä ei ole ollut. Silti uskon, että kivun läpikäyminen parantaa suhdettamme. Uskon, että pääsemme tämän kautta lähemmäksi yhteisiä arvoja, lähemmäksi toisiamme. Ero voi tulla sovussa tai sitten lähennymme pariskuntana. Vastausta matkasta yhdessä minulla ei ole.
Olen kasvuprosessini aikana alkanut avautua ihmisille ja saanut tukea, juuri sitä mitä olen koko elämäni halunnut. Nyt minulle tuli kuitenkin ongelma. Mieheni ei ole kovin otettu hyvistä väleistäni exän kanssa. Meillä ei ole mitään, mutta koen saavani häneltä miehistä näkökulmaa. Saan myös tukea ja kannustusta. Miehelleni tämä on kova paikka. En tiedä kuinka suhtautuisin tähän. Pitääkö minun katkaista exään välit? Mistä sitten saan miehisen tuen? Mieheni ei puutu tähän, mutta tiedän, ettei hän ole mielissään. Hän ilmeisesti pelkää, että petän häntä niin kuin hänen pidemmissä suhteissa on käynyt. Onko nyt kyse vain miehen peloista vai todellisesta uhasta? Mielestäni ensimmäisestä. Olen aina toivonut, että minulla olisi läheinen mies ystävänä. Nyt minulla se on, mutta olen ahdistunut tilanteesta. Onko kaipuuni läheisestä miehestä ystävänä peräisin isän läheisyyden puutteesta ja samalla siitä, että en voi jakaa mieheni kanssa kaikkea mielessä olevia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti