Vittu, vittu, vittu, kun vituttaa. Päivä ei alkanut mitenkään mallikkaasti. Menin miehelleni sanomaan kuinka ottaa päähän. En saanut mieheltä vastakaikua. Tämäkös alkoi vituttaa. Ymmärsin suuttumukseni johtuvan siitä, että en lapsuudessani saanut koskaan myötätuntoa, ymmärrystä ja lohdutusta. Aina oli selvittävä yksin, vaikka yritin saada tukea. Tätä tukea yritän edelleen saada, mutta ympärilläni on ihmisiä, jotka eivät siihen kykene. Mieheni on yksi niistä. Hermostun aina tällaisissa tilanteissa, kun yritän saata tukea ja en sitä saa.
En tiedä mitä voin tällaisessa tilanteessa tehdä. Varmaan pitäisi miehen kanssa jutella. Se ei vaan tunnu hyvältä. Ehkä siksi, että mieheni ottaa asian raskaammin kuin sen olen tarkoittanut. Hän näkee syyn vain itsessään eikä ymmärrä kokonaiskuvaa. En jaksa sitä tilannetta, mitä keskustelu saa aikaan. En jaksa sitä, että joudun selittelemään ja pehmittelemään tilannetta. En jaksa sitä, että taas joudun olemaan jotain muuta kuin olen. En saa ilmaista asiaa niin kuin minä asian koen. En koska pelkään niitä tunteita, joita mies saa aikaan minussa, kun kerron hänelle fiiliksistäni.
Kaipa tässä on kyse siitä, ettei minua ymmärretä, minulle ei osata tarjota tarvitsemaani enkä saa olla oma itseni. Voiko toinen ymmärtää, jos en kerro tuntemuksistani ja ajatuksistani? Voiko toinen tarjota tarvitsemaani, jos en sano, mitä tarvitsen? Voinko olla oma itseni, jos välttelen asioita? Jos kaikkiin vastaan en, niin muuttuvatko asiat? Tuskin. Miksi pelkään muuttaa toimintaani näissä? Ilmeisesti pelkään loppujen lopuksi hylkäämistä. Sitä ettei mieheni hyväksy minua ja hylkää.
Huoh. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää kertoa asiat. Jos mieheni hylkää minut siksi, että kerron tarpeistani ja olen oma itseni, niin silloin se on parempi meidän kaikkien kannalta. Silti se ei lievitä tuskaa, joka hylkäämisestä voi seurata. Toisaalta kun mietin asiaa, niin menen nyt liian pitkälle ajattelussani. Ei mies ole hylkäämässä minua nyt, vaan pelko hylkäämisestä estää minua toimimasta toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti