Helvetin viha, kun se taas tuntuu olevan hallitseva tunne minussa. Eilen keskustelin äitini kanssa puhelimessa. Avaudun toisinaan äidilleni paljonkin. Keskustelun aikana kerroin kasvatus- ja parisuhdeongelmistani. Samalla kun keskustelimme, suuttumukseni nousi pintaan. Ehkä olen aiemminkin asiaa pohtinut, mutta taas se nousi pintaan. Nimittäin ymmärsin, että pyöritän äitini kuin myös sisarukseni kanssa samoja ongelmiani jatkuvasti. Ymmärsin, että toivoisin äidiltäni lämmintä ymmärrystä tilannettani kohtaan, mutta en vieläkään sitä saa niin kuin en lapsenakaan. En voi päästää puhelusta ja asiasta irti ennen kuin saan lohdutusta. Näin ei tule käymään tai minun ei ainakaan pitäisi sitä odottaa äidiltäni.
Lämmön ja ymmärryksen sijaan äitini kokee vihaa, kun kerron tilanteestani. Ei minua kohtaan, vaan enemmänkin samaistuu oman menneisyytensä kanssa. Äiti saattaa sanoa lohduttavia sanoja, mutta lämpö ja läheisyys puuttuvat.
Tulen tosi kiukkuiseksi tästä, koska en vieläkään saa mistään ymmärrystä. En mieheltäni, lapsiltani tai sisaruksiltani. Ystävältä saan, mutta se ei riitä minulle. Ilmeisesti siksi, että en ole hyväksynyt tilannettani ja saa itse itseäni lohdutetuksi.
Tämän episodin jälkeen minulle on noussut omia lapsia kohtaan vihaa. En tiedä poikkeaako se aiemmasta vai johtuiko keskustelustani äidin kanssa, että kiinnitin huomioni vihaani lapsia kohtaan.
Huomaan, että siedän lapsilta paljon, mutta kun pinnani täyttyy, ei lempeyttä löydy, vaan pinnani kiristyy heti. En pysty lempeästi, mutta jämäkästi asettamaan rajoja, vaan hermostun pienimmästäkin asiasta. Käytökseni on lasten kannalta vaikea, koska käytökseni ei ole johdonmukaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti