Nyt sisälläni on paljon tuskaa ja surua, joka haluaa ulos. En osaa sanoa mitä se on. Ehkä se on vain sitä, että totuus satuttaa. Fiilis tuli, kun nukutin yhtä lapsistamme.
Nukuttaessani lastani mieleeni nousi ajatus tyhjään kotiin palaamisesta. Se satutti. Lähiaikoina saan taas omaa aikaa. Makaessani mietin, että haluan lähteä illalla myöhään ulos lenkille, kun olen yksin kotona. Sitten minuun iski suru ja ahdistus. En osaa fiiliksiä avata enempää, koska heti tuli fiilis, että kertooko ajatukseni mahdollisen eron jälkeisestä fiiliksestä kotiinpalaessani, kun lapset ovat isänsä luona.
Tästä ajatukset menivät siihen suuntaan, että haluan tehdä elämästäni mieleisen. Haluan mennä kohti unelmiani. Ajatuksena kuitenkin on, että unelmien saavuttaminen voi satuttaa. Kivusta huolimatta unelmat mitä luultavammin antavat enemmän kuin kipu. On vain uskallettava mennä. Tämä on ongelmani. Mennä kohti tuntematonta, joka saattaa satuttaa.
Pohdin, mitä unelmani ovat. Mieleeni tuli lähinnä hyvinvointiin liittyvät asiat. Olin lapseni kanssa, jossa minun oli hyvä olla. Ajattelin, että haluan lapsilleni enemmän hyviä kokemuksia. En suuria asioita, vaan läsnäoloa, rakkautta, luontoa ja kaikkea pieniä ja "vaatimattomia" asioita. Vaikka ajattelin lapsia, niin kaipaan itsekin juuri näitä. Haluan opettaa lapsilleni näitä asioita. En halua vihaa ja suorittamista, vaan hetkessä elämistä ja pienien asioiden arvostamista. Haluan sitä mikä nykypäivänä tuntuu jäävän kiireen, materiaalin ja suorittamisen alle.
Tuleva yksinoleminen on sitä mitä tarvitsen ja halua, mutta se pelottaa. Pelottaa kohdata totuus, pelottaa kohdata sisäinen ja todellinen minä. Kirjoittelen tästä lisää omassa postauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti