Haikeus täyttää mieleni, kun katson ympärilleni. Olen surullinen siitä, mitä näen. Ihmiset ympärilläni eivät ole minua varten. Tapasin lapsuudenystävän, jota olen pitänyt yhtä parhaimmista ystävistäni. Nyt vain tuntui pahalta kun näimme. Huomasin, ettei hän ole minua varten.
Ystäväni oli käymässä lapsensa kanssa. Hän sanoi menevänsä aikaisin nukkumaan. Ymmärrettävää, kun vauva herättää yöllä. Tuntui vain pahalta, kun hän sanoi, että kotona ei pääse aikaisin nukkumaan, koska siellä on tehtäviä, joita täytyy tehdä. Vaikka ymmärsin tilanteen, niin ei ollut kivaa, että minä en ollut riittävä syy valvoa myöhempään. En vaikka nähdä harvakseltaan. Muutenkin hän touhusi paljon omia juttuja eikä oikein puhunut mitään. Hän on melko hiljainen ja mieheni läsnäolo ei paranna asiaa. On siis monta tekijää, jotka vaikuttavat asioihin.
Hänen lähdön jälkeen päässäni on soinut: "Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu. Sä annat mut pois, sä päästätä mut pois, kaikkeen tottuu..."
On sellainen fiilis, että pitäisi vain unohtaa toiveet hyvästä ystävyydestä hänen kanssaan. Ei minun tarvitse häntä unohtaa, mutta olisi hyvä luopua odotuksista häntä kohtaan. Tässä vaiheessa, kun molemmilla on pieniä lapsia, me tuskin kovin läheisiksi päästään. Tuskin juurikaan muuttuu ajanmittaan ellei hän ihmisenä muutu. Olen toiveistani hänelle sanonut, joten hän tietää, mitä toivon.
Kaikista eniten harmittaa se, että minulla ei oikein ole lapsuudenaikaisia ystäviä enää jäljellä. Olen heistä luopunut tai yhteydenpitomme on hiipunut. Siksi en haluaisi luopua enää viimeisistäkin, vaan sitä vastoin toivon heiltä entistä enemmän.
Totuus satuttaa. Totuus siitä, ettei minulla ole hyviä ystäviä. Ihmisiä on ympärillä, mutta ei ystäviä juurikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti