Kun minulla on tavalla tai toisella paha olla, nousee pintaan kaikenlaisia ajatuksia. On vaikea nähdä muuta kuin oma tuska. Se tuntuu niin isolta. Aivan kuin haluaisin jäädä siihen kiinni. Kiinni siihen vääryyteen, jota olen saanut kokea. Ennen kaikkea siihen yksinäisyyteen, jota olen kokenut lapsuudessani toki myös aikuisuudessa.
Oikeasti haluan päästää irti tästä, mutta se tarkoittaa tuskan käymistä läpi. Olisi taas luovuttaa uhrin roolista. Olen siihen valmis, vaikka tutumpaa on kääntää huomio itseeni, kun on paha olla.
Olen tosi surullinen, että minä en saa mitään huomiota ja huolenpitoa, kun olen kipeä tai väsynyt. Minun pitäisi kuitenkin entiseen malliin antaa lapsille, vaikken jaksa. Milloin on minun vuoroni? Minäkin haluan ymmärrystä rakkautta ja huolenpitoa. En löydä itsestäni myötätuntoa toisten heikkoihin hetkiin, kun minä en sitä ole koskaan saanut. Jos olen kovasti tarvitse, lähestulkoon raivostun toisten tarpeista. Nolottaa, mutta pakko myöntää, jotta en jää enää siihen kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti