Suru nousee pintaan, kun ajattelen missä tilanteessa olen terveyteni kanssa. Olen mielestäni tehnyt paljon sen eteen, mutta takapakkia on tullut oman ajattelemattomuuden takia. Osin myös siksi, etten ole osannut kuunnella itseäni. Haluan rakastaa itseäni ja omaa kehoa, mutta taival on melko alussa ja siksi vasta opettelen.
Suru johtunee siitä, että tuntuu pahalta, mitä teen itselleni tai mitä minulle on tapahtunut. En ansaitse tätä ollenkaan. Olen surullinen myös siitä, että olen saman asian parissa paininut jo pitkään. Enkö voisi jo siirtyä elämässä eteenpäin? Enkö uskalla päästä irti tästä? Enkö uskalla elää terveen elämää? Enkö aidosti usko ansaitsevani sitä?
Haluaisin kohdata tämän surun ja päästää se menemään. Haluan edistää itsestäni huolehtimista ja rakastamista. Sillä tiellä haluan olla ja vahvistaa sen polun kulkemista. Esteet haluan teidän poistuvan elämästäni. Olen valmis muutokseen.
Kaikesta surusta huolimatta olen iloinen, että tunne ei vie minua mukanaan. Pystyn elämään tämän kanssa. Toki välillä kaipaan tukea, mutta riittää, että kohtaan tunteen ja päästän sen menemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti