En ole oppinut suuntaamaan vihaani ulospäin, vaan olen suunnannut se vahvasti sisäänpäin. Nyt suren sitä, vaikkakin ulospäin se monesti näyttäytyy vihana.
Tänään kiukku on ollut herkässä ja lasten kanssa se nousee pintaan. Silloin en kestä yhtään kiukkuilua lapsiltani. Sisäinen lapseni huutaa tarvitsevana enkä pysty vastaamaan muiden tarpeisiin. Surettaa sekä oma tarvitsevuus että kykenemättömyys vastata lasten tarpeisiin. Kaksinkertainen tuska.
Kaikki tämä on sen seurausta, että oma terveyteni vie minut äärirajoille. Joudun sitä kautta käymään itselleni vaikeita asioita läpi. Olen kärsimätön ja nyt sitä puolta koetellaan, kun odottelen tilanteeni selkiytymistä.
Odotellessani olen ollut hädissäni, mikä minulla on ja keksinyt kaikenmaailman kauhukuvia. Olen ollut vihainen ja surrut tilannettani, kun olen kohdellut itseäni näin. Olen ollut epätoivoinen, miten hitaasti tilanne/paraneminen edistyy.
Positiivista on se, että olen alkanut nähdä kokonaiskuvaa ja siten kärsivällisyyteni on kasvanut ja sisäinen turva myös. Olen uskaltanut kohdata tunteeni yksin, jolloin olen päässyt asioissa hurjasti eteenpäin ja alkanut seisoa omilla jaloillani vankemmin. Näen, että ne ovat vain tunteita eivätkä tosiasioita.
Niin entä sisäinen lapseni? Se uskaltaa kovastikin huutaa ja nostaa tunteet pintaan. Hyvä sekin, koska siten saan asiat käsiteltyä. Aina en vaan kykene kohtaamaan asiallisesti, jolloin puran lapsiin. Aivan kauheaa. Pahinta on se, että en useinkaan tunne syyllisyyttä, koska oma tarvitsevuus ja vaillejääminen ovat liian suuria. Siitä olen kuitenkin iloinen, että minä teen asioille jotakin eli tilanteen pitäisi ajanmittaan helpottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti