Voi surku. Olen tosi surullinen. Yritän etsiä itselleni sopivaa ruokavaliota, mutta se ei ole helppoa. Tiedän suurinpiirtein raamit, mutta haen vielä rajoja. Tulee tosi surullinen olo, kun syön jotakin mitä ei saisi, koska palaan silloin lähtöpisteeseen tai siltä ainakin tuntuu. Tulee surullinen olo kehoni puolesta. Haluan sille hyvää, mutta en osaa vielä antaa sitä.
Huomaan olevani puun ja kuoren välissä kun joku suosittelee jotakin, mutta se ei sovi minulle. Minun on vaikea luottaa silloin itseeni. Kadotan sellaisessa tilanteessa itseni. Ehkäpä tässä on kyse juuri siitä, että on vain luotettava itseensä. Haluan todellakin luottaa, koska oloni oli niin hyvä, mutta nyt se otti takapakkia.
Nyt aion luottaa itseeni ja mennä sen mukaan, vaikka ruokarajoitukset tuovatkin surullisen mielen. Huomasin, että annoin toisten mielipiteiden liikaa vaikuttaa minuun. Sen kuitenkin opin muilta, ettei ole tarve hätkähtää jokaista muutosta, mitä tilanne nyt saattaa nostaa.
Koko tilanne tai oikeastaan tunne nostaa pintaan halun soittaa jollekin. En kestä tätä pahaa mieltä, surua. Ei tämä ylitsepääsemätön ole, mutta vanhat mallit vielä huutelevat. Olisihan se ihana jakaa jonkun kanssa paha mieleni. Kosketusta ja syliä kaipaan ennen kaikkea. Kurjaa, että joudun selviämään yksin, mutta koko ajan se tunne alkaa ohenemaan. Löydän voiman itsestäni. Ihanaa, että tiedän selviäväni ja vahvistuvani, voimaantuvani.
Takapakit ovat opettaneet entistä enemmän kuulemaan itseäni ja luottamaan (keholta) saamiini merkkeihin, seisomaan omilla jaloillani. Sitä minä haluan, joten olen kiitollinen tästä kokemuksesta, vaikka vähän hampaat irvessä vielä olenkin. Tässä ei siis olekaan kyse omasta ankaruudesta niin kuin jo mietin, vaan itseni kuuntelemisesta ja siitä, mikä on keholleni parasta. Ihana rakas kehoni, haluan sinulle vain parasta. Alan luottaa vahvemmin viesteihisi. Kiitos tästä läksystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti