Olen yrittänyt olla herkällä korvalla, mitä elämä yrittää minulle nyt opettaa. Mistä nykyiset vastoinkäymiset ovat merkkejä? Olen koko syksyn kokenut suurta turvattomuutta ja se on korostunut vastoinkäymisten myötä.
Aiemmin soitin muille ihmisille, kun olin ahdistunut eli koin turvattomuutta tai kun olin väsynyt. Se piirre on vähentynyt. Olen toimintatavallani yrittänyt siirtää ahdistusta muille tai toivonut heidän ratkaisevan tilanteeni. Olen paennut itseäni tarjoamalla vastuuta heille oman oloni parantamiseen. Kukaan muu ei siihen pysty kuin minä itse. Kun en enää turvaudu heti muihin, oloni helpottuu nopeammin. Kertoessani vaikeuksistani muille jään asian pariin enkä pääse siitä irti. Lietson lisää pahaa oloa sen sijaan, että hyväksyn asian ja päästän sen menemään.
Olen yrittänyt pysähtyä itseni äärelle ja se on toiminut, mutta jostakin syystä se on jäänyt minulta. Vastoinkäymisten myötä olen alkanut hahmottaa, että ne yrittävät tällä hetkellä opettaa minulle, että turva löytyy itsestä. On osattava löytää se itsestä eikä tukeutumalla muihin. Tietenkään kyse ei ole siitä, ettei koskaan saisi hakea apua, vaan tarkoitan läheisriippuvaisen ominaisuudesta luopumista.
Kaikki vastoinkäymiset ajoittuvat nyt eron jälkeen siksi, että minulla ei ole ketään kehen kunnolla turvautua. Panikoiminen ei auta, vaan nyt on opeteltava rauhoittamaan itse itseäni. Rauhoitun ja rauhoitan kehoni. Ei ole mitään hätää. Olen turvassa.
Edistystä on tapahtunut. Pystyn olemaan tunteideni kanssa paremmin ja paremmin. Pystyn myös rentoutumaan, vaikka olen turvaton. Makuuasento toimii minulla rentoutumisessa hyvin, mutta muuten se on vaikeampaa. Yöt ovat vaikeampia hetkiä rauhoittua. Paniikinomainen tila on jäänyt pikkuhiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti