Minulla on paljon surua sisällä. Sen on peitonnut pelko ja viha. Näiden tunteiden kohtaaminen on auttanut pääsemään niiden takana olevan tunteen taakse. Olen kuvitellut käsitelleeni ja antaneeni anteeksi monia asioita, mutta näin ei ole, koska en ole surrut menetettyä.
Olen ollut vihainen, että minua on kohdeltu huonosti. Olen monessa jäänyt kiinni ainakin osin tähän kohtaan. Monessa olen päässyt tutustumaan pelkoon. Joissakin tilanteissa pelko on asiassa ensimmäinen tunne, jonka takana suru on. Pelkään kohdata surua ja sen takana olevia asioita.
Oivalsin, että minun olisi aika hyväksyä menneet asiat osaksi minua. Hyväksyminen edellyttää, että olen kohdannut asian. Jään mielelläni kiinni loukkaantumiseeni. Minulla on oikeus olla vihainen menneistä. Niinhän minulla onkin, mutta kiukkuun kiinni jääminen ei auta mitään. Asiaa ei silloin ole käsitelty ja silloin teen siinä itselleni vahinkoa.
Monessa asiassa on kohdattava asioiden satuttava puoli. Minuun sattuu, ettei tarpeitani lapsuudessa täytetty. Tekee kipeää, ettei minua nähty ja kuultu, vaan vanhempien omat ongelmat estivät sen. Sattuu, ettei minua osattu rakastaa niin kuin minä olisin rakkautta kaivannut. Minuun sattuu kaikki hylkäämiset jne... Kun voin myöntää viimeisenkin tunteen asioiden takana, voin oikeasti päästää niistä irti. Kun voin kertoa, että tätä olisin halunnut ja sitä jäin paitsi ja se on satuttanut minua kovasti, voin jatkaa elämässäni eteenpäin. Silloin voin asian aidosti kaikkine tunteineni liittää sen sellaisena kuin se on, osaksi minua. Ilman asioiden kaunistelua ja itseni suojelemiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti