Pitkän aikaa elämäni oli yhtä sadetta, myrskyä ja harmaata. Elämä tuntui tarpomiselta lumihangessa eikä valoa ollut näkyvissä. Upposin herkästi suohon enkä päässyt sieltä ylös. Ei ollut varsinaisesti syytä elää, mutta en silti ollut itsetuhoinen tai ajatellut kuolemaa. Niin synkkää ei missään vaiheessa ole ollut.
Näen elämässä tällä hetkellä valoa ja on ihania ilonhetkiä ja nauru välillä raikaa. Vastoinkäymisiä on myös ja olen joutunut kohtaamaan itselleni jopa niitä kaikista kipeimpiä asioita. Toisinaan käyn erittäin syvällä, mutta pääsen niistä jo melko nopeasti pois ja pystyn iloitsemaan, vaikka taustalla kulkee jokin synkempi juttu. Olen myös alkanut nähdä, että vaikeuksien takana on aarteita. Tämä tuntuu tosi hyvältä ja tärkeältä. Löydän itsestäni voimaa ja luotan elämän kantavan.
Minulla on tunne, että kohta jokin ympyrä elämässäni sulkeutuu. Uskon käyneeni tiettyjä traumojani läpi ja alan elää vahvemmin omannäköistä elämääni. Ympärilläni on omannäköistä heimoa, on välittämistä, rakkautta, omia intohimoja jne... On sitä, mitä eniten arvostan ihmisiä, yhteyttä, rakkautta, läheisyyttä, iloa, elämänpaloa, nauttimista, intohimoa. Terveys on myös äärimmäisen tärkeää niin omani kuin läheistenikin. Koen ansaitsevani kaiken hyvän, joten en halua unohtaa materiaalista hyvää, mutta sen lähtökohta on eri kuin aiemmin. Jos jokin materiaalinen asia tuottaa minulle hyvää, olkoon miten arvokas asia tahansa, niin saan vastaanottaa elämääni myös sellaista. Minun ei tarvitse kieltää itseltäni mitään, kunhan seuraan sydäntäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti