Viime päivinä olen kohdannut yksinäisyyden kipuja ja nimenomaan miesten kautta. Toivoisin kovasti elämääni miestä. Olen tavannut kivoja miehiä, mutta ne eivät sytytä minua. Siitä huolimatta huomaan lähes pakonomaista vetoa heidän suuntaan. En osaa päästää heistä irti joko fyysisesti tai sitten ajatuksen tasolla. Jokin minua pelottaa. Pärjään yksin, mutta irtipäästämiseen liittyy jotakin merkityksellistä. Miksi haluan pitää kiinni miehestä, jonka kanssa en parisuhdetta edes näe? Koenko itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi? Arvottomaksi? Näitäkin, mutta miksi juuri irtipäästämisen hetki on vaikea? Kokemus hylätyksi tulemisestako tekee liian kipeää?
Miesten kautta saan peilata sitä, miten kaipaankaan yhteyttä ja rakkautta. Huomaan kaipuuta myös tulla nähdyksi ja kuulluksi ja ennen kaikkea tulla hyväksytyksi heidän taholta. Tässä hyväksytyksi tulemisessa on jotakin olennaista. En tarvitse kenenkään hyväksyntää, mutta sisäinen pikkutyttö haluaa näköjään isänsä huomiota. Hän ei pysty päästämään irti miehistä, koska hän joutuu kohtaamaan taas sen saman kokemuksen, ettei saanut haluamaansa ja tarvitsemaansa. Vieläkään ei löytynyt täydellistä miestä, joka täyttäisi kriteerini. Kaipuu on ylipäänsä olla miesten kanssa edes ystävä. Sellaisia minulla ei ole.
Vaikka tässä on minun kipeä pisteeni, niin ymmärryksen kautta olen pystynyt antamaan tilaa kaipuulleni enkä ole toiminut impulsiivisesti. Olen pysähtynyt kuuntelemaan kaipuutani sen sijaan että olisin hakeutunut miesten seuraan. Se ei ole ollut helppoa, kun sisimpäni haluaa yhteyteen ja lähelle toista, mutta pysähtyminen on lisännyt ymmärrystäni. Ymmärrän sitä kautta, mitä työstettävää minulla vielä onkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti