Taas palaan saman asian äärelle: yksinäisyyden, turvattomuuden ja hylkäämisen pelon pariin. En ole saanut varsinaisesti mitään uutta tietoa, vaan olen ennemminkin pyörinyt vanhojen ja tuttujen asioiden äärellä. Olen pohtinut suhteitani lapsuudessa ja siellä nimenomaan näkyy se, kuinka yksin olen jäänyt ja miten se on vaikuttanut minuun.
Vaikka en mitään uutta ja mullistavaa ole oivaltanut, niin jokin myötätunto ja armollisuus itseäni kohtaan tuntuu. En ole vihainen ja katkera, vaan ennemminkin tunnen ymmärrystä ja lämpöä itseäni kohtaan. Ei ole ihme, että koen turvattomuutta ja kaipaan hyväksyntää.
Minulla ei ole kokemusta siitä, että minua varten on joku ja minut hyväksyttäisiin. Kaipaan sitä kokemusta. Olen myös tottunut elämään turvattomuudessa. Tottumuksesta huolimatta se ei ole luottamista elämään ja sen kantamiseen. Se on jatkuvaa pelossa elämistä, ettei minua hyväksytä ja olen huono yksin. En ole sisäistänyt, että kaikki se löytyy minusta eikä sitä tarvitse etsiä ulkoapäin. Nyt on sen aika.
Vanhempani ovat kasvattaneet minua parhaalla mahdollisella tavalla. Ikävä kyllä se ei ole vastannut tarpeisiini ja on tehnyt minuun syviä haavoja. Vihaan ja katkeruuteen kiinnijääminen ei auta ketään, mutta lempeydellä ja rakkaudella voin löytää itsestäni tuen ja turva. Silloin ei tarvitse enää pelätä joutuvani hylätyksi, jääväni yksi tai kokea jatkuvaa turvattomuutta.
Olen valmis antamaan anteeksi vanhemmilleni ja korvaamaan vihan ja katkeruuden sekä surun myötätunnolla ja rakkaudella itseäni kohtaan. Annan itselleni luvan löytää kaiken tarvittavan itsestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti