Haluaisin jäädä kiinni kiukkuun ja epäoikeudenmukaisuuteen enkä mennä kohti hyvää. Tällä kertaa huomaan sen suhteessa lapsiini. En haluaisi kohdata omaa huonommuutta ja syyllisyyttä, koska tuntuu, että romahdan siitä. Koen olevani taas huono. Eikö minussa ole mitään hyvää? Koska saan nähdä itsessäni kauneutta ja arvokkuutta?
Jokin osa sisälläni vastustaa antautumasta sille hyvälle, jota voin kokea lasten kanssa. En vain halua päästää irti kiukusta, jota minulla on. Haluaisin vain syyttää omia vanhempia, kun en saanut parempia eväitä. Koen oikeutettuna purkaa kiukkua lapsiini, vaikka he eivät ole syyllisiä. Heidän kauttaan joudun kohtaamaan nämä asiat ja siksi puran heihin kiukkuani. Se on väärin enkä sitä halua, mutta irtipäästäminen... ah minun haasteeni. Haluan todella päästää irti, vaikka minun on kohdattava omat kipukohtani. Haluan todella sitä ennen kaikkea omien lasteni vuoksi. He ovat todella ansainneet se.
En tiedä, kuinka pääsen eteenpäin? Kuinka pystyn kohtaamaan oman keskeneräisyyteni? Keskustellessani muiden ihmisten kanssa asetun puolustuskannalle enkä pysty kohtaamaan sitä tosiasiaa, joka on tämä takana. Hyökkään, jos en ole varuillani. Puolustaudun, jos koen saavani kritiikkiä. Tämä on kipeä aihe ja siihen tarraaminen edellyttää herkkyyttä toiselta... todellisuudessa en voi odottaa muilta silkkihansikkaita, vaan oltava itse herkkänä.
Olin juuri postaamassa tätä, kun ymmärsin, että voin vain hyväksyä nämä piirteet itsessäni ja hyväksyä vaikeuden päästää irti. Minussa on näitä puolia. Tekoja ei tietenkään tarvitse hyväksyä, mutta kieltämällä nämä piirteet tulevat tahtomattakin esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti