En voi sietää miehen epäsosiaalisuutta enkä kuoreen vetäytymistä. Näitä ominaisuuksia olen alkanut hyväksyä itsessäni, joten en enää kilahda miehellenikään näistä. En silti voi niitä täysin sulattaa. Huomaan ärtyväni myös muiden välinpitämättömästä asenteesta muita kohtaan. Koen pahaa mieltä ja oloa sellaisesta. Olen ymmärtänyt, että hakemalla hyväksyntää, olen joutunut torjumaan terveen itsekkyyden ihmissuhteissa. Koska en kestäisi muiden inhoa kohtaani, en myöskään pysty olemaan edes terveellä tavalla itsekäs. Tästä syystä en siedä sitä muissakaan.
Nykyään en reagoi heti, kun muut ärsyttävät minua, koska osaan yhdistää tilanteen itseeni. Itsäni kohtaan koen ärtymystä, että onko tämäkin asia minulle näin vaikea. Tuntuu pahalta, kun enää ei voikaan syyttää muita. Minä olen vastuussa tästäkin asiasta.
Näiden pohdintojen myötä olen palannut ajatuksissa ystävyyssuhteeseeni, joka katkesi. Minun oli helppo sanoa, että suhde vei minulta voimavaroja, koska fokus oli kasvussa. En halunnut enkä edelleenkään halua sellaista ihmissuhdetta. Näin ajateltuna asiassa on perää. Ei silti pidä unohtaa, että hän oli minulla peilinä, jota en täysin pystynyt katsomaan. En ollut valmis näkemään asioita, joita nousi suhteessamme. Olen nyt etäisyyden myötä ymmärtänyt myös sen, että haluan kulkea omaa polkua. Hänen kauttaan jouduin peilaamaan liikaa sellaisia asioita, joita halusin etsiä itse. Olen vielä liikaa toisten vietävissä, että en kykene niin itsenäiseen ajatteluun kuin suhteemme edellyttäisi. Pahalta tässä tuntuu se, että minussa on enemmän "vikaa" kuin olen ajatellut tai pystynyt näkemään. Ei silti, että kaikkea pitäisi toisen osalta hyväksyä tai etteikö voisi omaa rajallisuuttaan arvostaa asettamalla rajoja. Ei auta kuin nöyrtyä. Siitä huolimatta en nyt halua ystävyyssuhdetta rakentaa välillemme. Jatkan oman polun taivaltamista ja uskon polkumme kohtaavat vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti