Edelleen minulla on jotakin hampaankolossa suhteessa anooppiini. Olemme olleet jonkinverran tekemisissä ja välimme on ok. Jotkut asiat silti saavat minut kiukkuiseksi, kuten että hän tarjoaa lapsillemme paljon herkkuja ja se kuinka hän puhuu muista ihmisistä ja kuinka hän puhuu minulle joistakin aiheista.
En aikaisemmin ajatellut, että anoppini kuuluisi niihin ihmisiin, jotka ignooraavat minua. Nyt tajusin, ettei hänkään osaa antaa positiivista palautetta, kannustaa ja osoittaa myötätuntoa. Hyvää tarkoittavat asiat jäävät kateuden alle. Minun on vaikea olla tällaisen ihmisen kanssa tekemisissä.
En voi juurikaan ottaa tällaisesta ihmisestä etäisyyttä. Sen verran olen ottanut, mihin olen pystynyt. En enää jatka keskusteluita tietyistä aiheista, koska tiedän mihin ne johtavat. Olen alkanut asettaa rajoja, vaikkakin vieläkin enemmän pitäisi.
Aikaisemmin tällaisten ihmisten kanssa lähdin liiaksi mukaan toisen surkutteluun. Yritin vakuuttaa, että toinen ei ole lihava, ruma, huono kokki, huono siinä, tässä ja tuossa. Nyt en sano asiaan mitään, koska tiedän, että anoppi jatkaa juttua, vaikka en sanokaan mitään.
Nämä keinot eivät riitä. En silti koe oloani hyväksi, vaikkakaan en yleisesti ahdistuneeksikaan. Etäisyys on tehnyt tehtäväänsä ja tuonut rauhaa. Se mistä ärsyynnyn on se, etten saa hyväksyntää. Minua harmittaa kovasti, kun anoppi on antanut toisille lapsenlapsilleen jotakin enemmän. On kyse ajasta tai tavarasta, se kalvaa mieltäni. Pohdin onko toiset lapsetlapset tärkeämpiä kuin meidän lapset. Tämä itseasiassa on tämänhetken vaikein asia suhteessani anoppiin.
Minua vaivaa vaillejäämisen pelko ja hyväksynnän puute. Haluaisin olla tärkeä anopille ja olla hyväksytty hänen silmissä. Niin meistä jokainen toivoo, hyväksyntää ja rakkautta. Siksi minun pitäisi nähdä anopilla olevan sama tarve. Sitä on vain vaikea nähdä, koska anoppi on elämää enemmän nähnyt kuin minä. Mielelläni annan anopille hyvksyntäni, mutta en siten kuin hän haluaa. Voin kiittää asioista, joista olen aidosti iloinen. Voin ignoorata asioita, jotka eivät mielestäni ansaitse huomiota. Tämä ei silti ratkaise sitä, kuinka voin suhtautua, jos koen lapseni eriarvoisiksi verrattuna heidän serkkuihin.
Asioista pitäisi pystyä puhumaan, mutta se ei nyt tunnu hyvältä ratkaisulta, koska en ole varma, että lapsenlapset olisivat eriarvoisia. Voi olla, että olen tällä hetkellä herkkä huomaamaan eriarvoisuutta, vaikka sitä ei oikeasti olisikaan. Voin myös hyväksyä, että lapset ovat eriarvoisia, mutta se ei tunnut hyvältä. Sitten voin vielä fiilistellä asiaa ennen kuin otan asian puheeksi. Jääkööt asia vielä hautumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti