Viha on ollut jo monen päivän ajan päivänsana. Olen ajatellut, että meillä menee miehen kanssa lomilla hyvin, kun ei eletä arkea. Tämä loma on mennyt vaihtelevasti, mutta yleisesti huonommin kuin ajattelin. Miehelläni on vaikeuksia kohdata lasten aiheuttamat vaikeat tilanteet, kuten heidän tottelemattomuutensa. Minä taas en kestä, ettei miehellä ole pinnaa kohdata lapsia oikein. En pidä siitä, että pieniin, heiveröisiin ja avuttomiin lapsiin puretaan vihaa. Vanhemmat ovat aikuisia, joten heidän tulee olla esimerkkejä. Heidän pitää kyetä yleensä hallitsemaan vihaansa, vasta sitten voi odottaa lasten hallitsevan omaa käyttäytymistään. Sitäkään ei voi vielä kovin paljon odottaa meidän ikäisiltä lapsilta.
Olen neuvoton mieheni vihan edessä, kuinka suhtautua miehen kohtuuttomaan raivoon. Olen tähän mennessä yleensä huutanut miehelleni, että lopettaa. Tämä ei ole oikea tapa paitsi, jos pelkään mieheni tekevän lapsillemme jotain. Sitäkin joskus tapahtuu.
Olen sanonut lapsilleni, että heidän tulee sanoa, jos heitä satutetaan. Ketään ei satuteta. Olen myös sanonut, että lapsilleni ei huudeta. He saavat sanoa, ettei heille saa huutaa. Minulle ei saa huutaa, joten ei lapsillenikaan. Miksi lapset olisivat poikkeus? Ymmärrän, että olemme kaikki ihmisiä ja joskus tulee huudettua, mutta ne ovat poikkeuksia.
Olen vihainen myös siitä, että meidän kodin ilmapiiri on samalainen kuin lapsuudenkodissani. Vihan ilmapiiri syö minulta paljon energiaa. Koen olevani hieman varpaillaan kotona.
En haluaisi syyttää miestäni vihan ilmapiiristä, mutta en osaa sanoa, mihin minä olen syyllinen tässä asiassa. Jos olen syyllinen, niin miehen pitäisi se sanoa minulle. Tunnustan olevani herkästi puolustuskannalla, mutta nykyään mietin asiaa, kunhan olen itse rauhoittunut.
Vihasta minun pitäisi päästää irti, mutta miten? En oikein tiedä, miten asiaa käsittelisin, jotta voisin luopua vihasta. Tiedän, että tulen vihaiseksi lapsiin kohdistuvasta vihasta, koska näen lapsissa itseäni. Tiedän, miltä tuntuu vanhemman kohdistama viha lapsiin. Kärsin siitä edelleen ja siksi en halua lapsieni kärsivän siitä. Tästä en silti pääse eteenpäin. En voi sietää sitä, että mies käyttäytyy huonosti lapsia kohtaan.
Antaisikohan toinen lähestymista paremman tuloksen asian käsittelyssä? Miksi en voi luopua vihasta? Mitä viha minulle merkitsee? Viha on ollut elämässäni aina, joten se on tuttua. Selvää kuitenkin on, etten minä tarvitse sitä tässä määrin elämääni.
Viha merkitsee minulle valtaa. Tuntuu hyvältä, että saan olla vihainen. Miehelleni en sitä halua antaa, koska hän käyttää sitä mielestäni väärin. Kohdistaa sen vääriin ihmisiin ja käyttää sitä liian usein. Vihalla pystyn hallitsemaan joitakin ihmissuhteitani, kuten suhdettani isääni. Koska minulla on vihaa isääni kohtaan, pystyn pitämään hänet paremmin etäällä enkä anna hänen loukata minua.
Mitä todennäköisimmin viha ja valta kytkeytyvät minulla toisiinsa, koska kotona viha oli vallanväline. Vanhempien viha sai minussa aikaan pelkoa ja sillä vanhempani saivat minut tottelemaan. Pelko ei mielestäni ole oikea tapana kasvattaa lapsia ja siksi reagoin voimakkaasti miehen tapaan hallita lapsia. Viha ja pelko ovat rajoittaneet liikaa minua olemasta minä. Haluan olla minä ja haluan lapsien voivan olla sitä, mitä he ovat.
Tämä oivallus, että valta ja viha kytkeytyvät toisiinsa, ei vielä aukaissut kaikkea, mutta auttoi minua paljon. Nyt ymmärrän, miksi en hyväksy miehen vihaa. En halua antaa miehelleni valtaa. Haluan meidän olevan tasavertaisia, mutta minun on vaikea luopua vallastani, etten joudu alistetuksi tai muuten huonosti kohdelluksi. Sitä vaaraa ei miehen kanssa pitäisi olla, mutta jostakin syystä pelkään sitä. En myöskään halua antaa miehelleni sellaista valtaa suhteessa lapsiin. Muut keinot pitää löytää lapsen kasvatukseen.
Oivalluksen myötä voin suhtautua miehen vihastumisiin uudella tavalla. Voin ajatella, etten menetä valtaa, vaikka hän olisikin vihainen. Lasten puolia aion edelleen pitää, mutta yritän olla hyökkäämättä miestäni vastaan jatkuvasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti