Olen tiedostanut häpeän merkityksen parisuhteessamme. Olemme miehen kanssa selvästikin antihäpeäpariskunta. Meillä molemmille on paljon turhaa häpeää taakkanamme. Viimepäivinä on ollut ihana huomata kuinka me olemme miehen kanssa uppoutuneet toisiimme, vaikka häpeää on havaittavissa. Ilmiselvästi taistelemme sitä vastaan. Yritämme luoda toisiimme yhteyttä häpeästä huolimatta. Molemmat ilmeisesti pohdimme omaa kelpaavuutta toistemme silmissä. Olen havainnut, että epävarmuuteni johtuu parisuhteessa monessa asiassa siitä, että mietin, kelpaanko miehelleni. En uskalla näyttää itsestäni uusia puolia, jos hän pitääkin minua aivan outona.
Järki sanoo, että jos mies ei hyväksy minua tällaisena, niin olen väärän ihmisen kanssa. Silti heittäytyminen on vaikeaa. Pohdin olenko erikoinen ajatusteni kanssa. Olenko erikoinen ihminen? Olenko rakastettava juuri tällaisena? Ajatusten ääneen sanominen on myös siksi vaikeaa, koska en halua mieheni joutuvan häpeämään, jos möläyttelen omituisia asioita.
Tiedän, että parasta olisi vain sanoa ääneen, mitä ajattelen. Se ei vain ole niin helppoa. Puhuimme eräs päivä fantasioista. Mieheni kertoi joitakin hänen fantasioistaan. Minun oli vaikea paljastaa omiani, vaikka ne eivät ole kovin erikoisia. Silti oman haavoittuvaisuuden kohtaaminen oli ylitsepääsemätöntä. Haluan kertoa miehelleni lähes kaiken, koska huomaan sen auttavan meidän suhdetta. Se myös helpottaa minua olemaan entistä avoimempi. Minun on vain jostakin saatava rohkeus kertoa niitä. Mistä minä rohkeuden saan? Minun tekisi mieli sanoa asia niin, etten katso miestäni silmiin. Sekin on parempi kuin olla sanomatta asioita. Haluaisin silti kyetä sanomaan asiat katsomalla silmiin. Olemaan miehelle siinä hetkessä avoin joka mielessä.
Vaikeus olla avoin on peräisin lapsuudesta. Meillä kotona ei puhuttu asioita tai niistä ei ainakaan keskusteltu. En halua sitä. Haluan, ettei meidän välillä ole tabuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti