Haluaisin tarttua ja ratkaista riittämättömyyteen ja syyllisyyteen liittyvät asiat. En vain tiedä miten, vaikka uskonkin olevani oikeilla jäljille. Haen hyväksyntään työn kautta ja sen takia haluaisin onnistua hyvin. Haluaisin saada kiitosta. En haluaisi huonon työpanoksen takia joutua syrjityksi. En haluaisi olla erillainen. Haluaisin hukkua massaan. Nämä ovat asioita, joiden takia minun on vaikea toteuttaa itseäni työelämässä. Pelkään, pelkään kovasti. Pelkään tehdä päätöksiä, jos ne sitten ovatkin vääriä, jos siitä tulee sanomista. Tämä asia ahdistaa minua kovasti. Se vie minulta voimat. Voin rehellisesti sanoa, että jaksamiseni on äärirajoilla, kun painin päätöksenteon kanssa.
Usein uskallan tehdä ainakin pakolliset ratkaisut, mutta mielellään haen muilta tukea. Kun päätökset on tehty, jään vaikeissa tilanteissa miettimään ovatko ne oikeita. Olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisella tavalla? Se vie voimat totaalisesti, kun en osaa päästää irti ja antaa olla. Toisinaan tuntuu kuin olisin sumussa stressin takia. Tiedän, jos en stressaisi niin paljon, niin suoriutuisin paljon paremmin. Järki ei tässä asiassa riitä, tarvitsen muuta.
Pohdittuani tätä asiaa ihmettelen, miksi tämä piirre on ilmennyt minussa vasta aikuisiällä. En kouluaikoina stressannut näin. Siellä oli selkeät puitteet. Silloin sai myös arvion suorituksestaan. Nyt en saa palautetta työstäni, jota tarvitsisin. Nykyinen "pomoni" vaikuttaa ymmärtäväiseltä, mutta se ei helpota oloani. Jotain on tehtävä. Haluaisin mennä asiaa käsittelemään vyöhyketerapiaan, mutta nyt se ei ole mahdollista.
En ole koskaan tuntenut itseäni hyväksytyksi tällaisena kuin olen. En vain ymmärrä, miksi haen hyväksyntää näin. Olen hyvä työntekijä, mutta en loistava. Miksi en hae hyväksyntää vahvuusalueiltani? Eikö minun tarvitse hakea sieltä, koska tiedän olevani siinä hyvä. Pyrinkö pefektionismiin ja siksi haluan kehityskohteistani saavani hyvää palautetta? Miksi työelämä on minulle tärkeää? Kuvastaako se vanhempiani? Pyrinkö menestyksellä saamaan heidän hyväksynnän? En usko, koska en tavoittele ylöspäin. Eiväthän he tiedä, kuinka menestyn töissä, jos se ei näy ulospäin. Haenko jonkun hyväksyntää vai haluanko vain välttää negatiivisessa mielessä erottautumista? Ainakin jälkimmäistä. En halua joutua silmätikuksi, vaikka uskon siitä selviytyväni. Tai oikeastaan se saattaa minua ahdistaa, jos se on jatkuvaa. Tuo tunne tuo mieleen koulukiusaamisen.
Vaikka en saa kiusaamista tarkasti mieleen, muistan siitä ahdistuksen ja surun. Ahdistuksen syytä en saa mieleeni, voin vain nyt arvella niitä. Suru liittyi yksinäisyyteen, kelpaamattomuuteen, hylätyksi joutumiseen. Ahdistus saattoi liittyä häpeään, kelpaamattomuuteen, tilanteen voimattomuuteen, ylipäätään tilanteen hallitsemattomuuteen.
Ahdistus selkeästi viestii jostakin. En vain saa siitä herkästi otetta. Ahdistus vie minua. Onneksi se ei ole jatkuvaa, vaikka toisinaan pitkäkestoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti