Edellistä postausta kirjoittaessa tajusin jotain. Todennäköisesti syy itsekkyyden puutteeseen johtuu pitkälti miehen käytöksestä. En usko, että mies olisi muuttunut viimeaikoina tässä asiassa. En vain ole nähnyt, mikä hänen käytöksen takana on.
Tänään koin tarvitsevani omaa aikaa. Mies ei ollut innoissaan siitä. Hän ei kuitenkaan estänyt minua lähtemästä, mutta äänensävyllään hän teki selväksi, että ei pidä siitä. Nyt tajusin, että hän syyllistää minua sillä. Hän syyllistää, että hän joutuu jäämään lasten kanssa. Mies ei ajattele, että minä ansaitsin omaa aikaa. Hän vain ajattelee itseään.
Minä syyllistyn helposti. Syyllistyn jonkinverran jo siitä, että olen itsekäs. Miehen käytös pahentaa syyllisyyttä. Se todennäköisesti aiheuttaa sen, että minun on vaikea lähteä kotoa, koska mies syyllistä minua. Kun olen päättänyt lähteä, niin se ei ole este suunnitelmilleni, mutta ahdistaa minua.
Tajusin myös, että lapsuudenkodissa minun oli vaikea kysyä mitään. Pelkäsin kovasti. En osaa tarkkaan sanoa, mitä pelkäsin. Olisikohan siinä ollut kyse vanhempien syyllistämisestä. Äitini mielestäni syyllisti minua lapsena. Muistan elävästi, kun kysyin saanko lähteä perjantai-iltana ulos. Pelkäsin suunnattomasti. Äitini on hyvin tiukka arvoistaan ja häneltä ei saanut myötätuntoa toisinajattelevat. Tiesin sen ja siksi pelkäsin kysyä äidiltä asioita, joista tiesin hänen olevan eri mieltä. Pelkäsin tulla tuomituksi. Olinhan muutenkin hyljeksitty ja koin itseni erilaiseksi. En mielestäni pelännyt isältä kysyä asioita, en ainakaan yhtä paljon kuin äidiltäni.
Olen aikuisena pelännyt kovasti tekeväni vastoin vanhempieni, etenkin äitini, tahtoa. Ilmeisesti olen tullut lapsena kovasti tuomituksi enkä halunnut sitä enää. Joissakin asioissa en halua äidille näyttää koko totuutta, jos ei ole pakko. Olen silti rohkaistunut, koska aikuisena elän elämää itselleni. Äitini on kaikesta huolimatta vaikuttanut minuun paljon vielä aikuisenakin. Ei suoraan, vaan juurruttamalla pelon syvälle jo lapsena.
En muista miten minut tuomittiin, jos syyllistyin toimimaan vasten vanhempien toiveita. Sen kuitenkin muistan, että ainakin joskus äiti aloitti mykkäkoulun. Se päättyi siihen, että koin kovaa ahdistusta ja sen takia pyysin anteeksi. Todennäköisesti pelkäsin niin kovasti hylätyksi joutumista, että pelkäsin jopa asioiden kysymistä äidiltä. Hylkäämistä kuvataan pahimmaksi asiaksi lapselle. Se uhka oli aina olemassa, jos kyseenalaistin asioita. Äitini koki itsensä huonoksi, jos hänen ajatusmaailmaansa tai arvoja kyseenalaistettiin. Todennäköisesti tästä syystä asioista ei voinut keskustella. Äiti pakeni mustavalkoisuuden taakse ja tiukkuuteen, jotta hänen ei tarvitse kohdata eri näkemyksiä.
Arvoista kirjoittaessa tajusin mieheni olevan yhtä mustavalkoinen kuin äitinikin. He pitävät tiukasti kiinni arvoistaan eivätkä jousta niistä koskaan. Muuten he ovat joustavia, mutta eivät arvoihin liittyvissä asioissa. Molemmat ovat kovia tuomitsemaan muita. Äitini epäsuorasti. Mies enemmänkin arvostelee muita. Tätä minä luultavasti pelkään. Pelkään joutuvani samaan tilanteeseen kuin lapsuudessani. Pelkään kokevani samaa ahdistusta kuin pienenä. Pelkään, ettei minun läheisenikään hyväksy minua, vaan hylkäävät. Ensiksi tuomitsevat ja sitten hylkäävät. Tämä todennäköisesti on taustalla, etten uskalla sanoa mielipiteitäni ääneen. Jos toinen on eri mieltä, syyllistän itseäni, vaikka toinen ei sitä tekisi. Jos toinen tekee jotain sen suuntaista, niin paisuttelen ja moninkertaistan syyllisyyden. Tämän takia en tykkää olla tekemisissä vahvoja mielipiteitä omistavien kanssa. En kuitenkaan tule kuulluksi ja syyllisyys on taattu heidän kanssaan. Nyt kun tiedän asian, voin opetella olemaan syyllistymättä.
Tiedän olleeni ja olevani edelleen jonkin verran samanlainen äitini ja mieheni kanssa. Myönnän syyllisyyteni. Myönnän pyöritelleeni asiat miehen kanssa niin, että hänestä tuli aina syyllinen. En mielestäni kieltänyt syyllisyyttäni, mutta en tuonut sitä erityisemmin esiin. Nyt kun oma käytökseni on muuttunut, huomaan miehen toimivan samalla tavalla kuin minä aiemmin. Hän syyllistää olemuksellaan minua, mutta ei sanoilla.
Nyt kun tiedostan asian, niin voin alkaa toimia toisin. Tähän mennessä olen kysynyt, mikä miehellä on, kun hän äksyilee/on naama nyrpeänä. Minä yleensä tiedän syyn. Miksi sitten kysyn sitä? En tiedä. Minulla on paha mieli miehen pahasta mielestä. Toisinaan yritän hieman tsempata tai sitten tokaisen jotain sen tyylistä, että tiedän mistä mies puhuu (jos liittyy lapsiin). Jälkimmäinen tapa tuskin ainakaan auttaa. Sillä yritän saada mieheltä myötätuntoa, että hän ymmärtäisi joskus minuakin. Ehkä minun ei jatkossa pidä kiinnittää miehen pahaan mieleen liiemmin huomiot, jos en oikeasti ole syyllinen. Miehen on itse kohdattava omat ongelmansa. Minun on kohdattava miehen herättämä ahdistus ja syyllisyys. Minun ei tarvitse kaikesta kantaa syyllisyyttä. Ei etenkään sellaisesta, jos mies on väsynyt ja joutuu hoitamaan lapsia, kun otan omaa aikaa. Kodin sotkuista voin ottaa jonkin verran. Tiedän oman rajallisuuteni, joten syyllisyyteni pitää suhteuttaa siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti