Taas on niin paska fiilis vähän kaikesta. Vituttaa oma riittämättömyys tai ennen kaikkea sen aiheuttama paha olo. En jaksa, ettei minulla ole merkitystä. Olen ollut hetken erossa lapsista. Nautin siitä, vaikka en täysin saanut tehdä mitä halusin. Ajattelin, että kiva olla lasten kanssa taas. Ehkä näin olisi, jos yö olisi mennyt paremmin. Vituttaa, että minua ei huomioida. Järki sanoo, että kyse on lapsista, mutta silti vituttaa.
Vituttaa, kun ajattelenkin pariterapiaa, jossa ehdotettiin, että minun pitäisi tsempata kotitöissä. Pitää paikkaansa, että näin pitäisi tehdä. Minua vain vituttaa, että taas minulta odotetaan ja vaaditaan. Milloin minulla on jotain virkaa?
Kun ajattelen lapsuuttani, niin vitutuksen määrällä ei ole rajaa. Miksi minulla oli niin kamalat vanhemmat? Miksi minulla oli niin vitun itsekäs isä, joka on tuhonnut elämäni? Äiti ei ollut niin paha, mutta hän on kylmyydellään ja epävarmuudella pahentanut asioita. Minut opetettiin niin vitun alistuvaksi ja kiltiksi, että eihän minulla ole ollut ihmisarvoa. Olen tarvittaessa ollut kynnysmatto, palvelija ja ties mitä ihmiset ovat halunneet.
Vituttaa että minulla on tuollainen mies, joka ei osaa huomioida minun tarpeitani. Hän vain ajattelee tekemistä ja suorittamista. Hän ei osaa ajatella tunteita, kosketusta, halauksia, pusuja. Hän ei osaa tulla lähelle tai päästää lähelle. Hän on etäinen ja kylmä ihminen. Hän ei osaa lohduttaa, ei halata tai huomata, jos olen surullinen.
Haluaisin, että minulla olisi elämässä enemmän positiivisia asioita. Eikä ikuista paskaa. Eikö se riitä, että lapsuus on ollut kurja ja niiden haavoja olen paikkaillut ja paikkailen koko elämäni? Enkö voisi päästä elämässä jo enemmän eteenpäin ja voida paremmin? En jaksa jatkuvia vuoristomäkiä. En jaksa jatkuvia mielialan vaihteluita. En jaksa lähipiirini kylmyyttä ja etäisyyttä. En jaksa omia huonommuuden, riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteita. En vain jaksa. En jaksa, etten pääse näissä asioissa enemmän eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti