Syyllisyys teemalla jatkan. Olen aina ajatellut, mitä muut ajattelevat ja pyrkinyt toteuttamaan heidän tahtoaan. Nyt tajuan sen olevan yhteydessä syyllisyyteen. Kun pyrin toteuttamaan muiden tahtoa, pyrin välttämään vastuuta ja sitä kautta syyllisyyttä. Minun ei tarvitse kantaa kohtuutonta vastuuta ja syyllisyyttä, jos teen niin kuin muut tahtovat, koska silloin en ole yksin vastuussa. Koen toki näin olevani vastuussa toisten onnellisuudesta, mutta en epäonnistuessani koe suunnatonta ahdistusta. Tällä tavoin pakenen, kun en tee niin kuin itse tahdon. Jos tekisin niin kuin itse haluaisin, silloin olisin vastuussa valinnoista. Seuraamalla muita en kanna yhtä suurta vastuun taakkaa kuin tekemällä itse päätökset. Ikävä kyllä täytyy myöntää, että olen tehnyt paljon tyhmiäkin asioita, jotta minun ei tarvitsisi kohdata syyllisyyttäni.
Antisyyllisellä on heikko itsetunto ja hän kuvittelee, että tunnustamalla syyllisyytensä hän on muiden silmissä vielä huonompi.
Edellä oleva Antti Pietiäisen kirjasta otettu pätkä kertoo hyvin sen, miksi välttelen vastuunottoa ja miksi seuraan mieluummin muita. Pelkään olevani muiden silmissä entistä huonompi, jos myönnän syyllisyyteni.
Olen kovin tarkka ollut noudattamaan sääntöjä, ohjeita ja tietenkin lakeja. Olen aina ollut hyvin oikeudenmukainen ja tasa-arvoon pyrkivä. Näidenkin taustalla on ollut syyllisyyden kohtaamisen välttely. Kun minulla on selkeät raamit, niin en tee ainakaan väärin, koska tiedän kuinka tulee toimia. Jos joskus joutuu säännöistä tai ohjeista poikkeamaan, niin se on minulle ollut vaikeaa. Syynä on ollut pelko tulla tuomituksi omista valinnoistani.
Kotona minulla ei ollut oikeutta luottaa omaan arviointikykyyn, joten epäselvissä tilateissa kysyin aina vanhemmilta toimintaohjeita. Niin olen tehnyt työelämässäkin. Olen ollut liian epäitsenäinen, liian riippuvainen muista. Olen ahdistunut kovasti, jos olen joutunut tekemään epäselvissä tilanteissa päätöksiä.
En muista montaa kertaa, kun olen toiminut vastoin vanhempien toiveita. Ne kerrat kun muistan, niin äiti mökötti. Hän osoitti olevansa pettynyt minun ratkaisuihin. Hän ei puhunut mitään. Ahdistus oli sanoin kuvaamatonta. Pyysin aina nopeasti anteeksi. En muista mitä sen jälkeen tapahtui. Voin näiden tapahtumien pohjalta ymmärtää omaa käytöstäni paremmin. Tein vastoin vanhempien toiveita harvoin ja syykin on selvä. En sietänyt pahaa oloa, jonka rikkeeni aiheutti.
Koska minun oli vaikea kestää syyllisyyttä, pyrin välttämään sellaisia tekoja niin pitkälle kuin pystyin. Minä saatoin usein jopa paljastaa väärät tekoni, koska pelkäsin rikkeeni paljastumista. Ainakin sellaisissa tilanteissa tunnustin, kun asiasta tuli puhetta äidin kanssa. Niitä kertoja ei ollut montaa. Jännitin ja pelkäsin kertoa, mutta se tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin jättää kertomatta.
Nyt kun kirjoitan näitä ylös, niin kuulostaa kauhealta, mitä kaikkea kotona olen saanut kohdata. Minun oloni on ollut ahdistava kotona eikä ihme. En ole täysin päässyt tunteeseen kiinni, mutta kuvaamani kauhea olo voi olla sama kuin mitä koen usein työelämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti