Vihan käsittelyssä on paljon kesken. Tästä syystä palasin Antti Pietiäisen Tunne, Antitunne ja perimä -kirjan pariin. Jos sieltä saisin uutta otetta tunteeseen, niin olisin otettu.
Viha yhdistetään itsenäistymiseen ja hylkäämiseen. Jotta voi itsenäistyä, on uskallettava olla eri mieltä. Uhmaikäiset ja teinit pyrkivät ilmaisemaan oman tahtonsa vihastumalla, jos eivät saa tahtoaan läpi. Hylkääminen puolestaan aiheuttaa lapsessa vihaa.
Olen ollut aina hyvin kiitti ja riippuvainen muista. Minulla ei ole ollut omaa tahtoa, vaan olen elänyt muiden toiveita toteuttaen itseni unohtaen. Vasta viime aikoina olen tajunnut, että en halua tällaista elämää. En halua olla muiden armolla, vaikka se onkin helpointa minulle. Koska haluan irtautua tästä tilanteesta, minun olisi tiedettävä, mitä haluan. Se on vaikeaa, mutta vihapohdintojen myötä olen menossa siihen suuntaan. Alan tunnistaa omia tarpeitani ja teen niiden eteen asioita. Edelleen minun on vaikeaa olla itsekäs, mutta tervettä itsekkyyttä haluan.
Pietiäinen kirjoittaa osuvasti. Kiltin alistuttua vihan alle, antaa kaikkien kulkea ylitse. Kun tilanne menee ääripäähän, ei kiltti siedä ketään lähelle, ei siedä lohdutusta. Vaikka kiltti on antivihan alistetussa tilassa, niin taustalla on viha, vaikkakin nujerrettuna ja lannistettuna. Tämä johtaa itsesääliin, huonoon itsetuntoon ja lopulta kyvyttömyyteen toimia ja tehdä päätöksiä. Tällainen minä olen. En halua enää tuntea olevani maailman hylkäämä ja tuntea itseni näin huonoksi. Täältä haluan nousta.
Tuntuu hyvältä, että asiat aukeavat. Tässä asiaa käsitellään vain yhdestä näkökulmasta, mutta se toistaiseksi riittää minulle. Riittää, että pääsen pahimmasta ahdistuksesta kohti vihan ymmärtämistä. Ymmärrän mihin kaikkeen kiltteyteni on vaikuttanut. Joku päivä pääsen sinuiksi vihan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti