Näin äitiäni taas pitkästä aikaa. Näin kuinka hän suhtautui lapsiini. Uskon hänen suhtautuneen heihin melko samalla tavalla kuin meihin pienenä. Teki pahaa katsoa hänen toimintaansa. En tykännyt ajatuksesta, että hän on kohdellut minua samalla tavalla. En tykännyt ajatuksesta, että minussa on jotain samaa kuin äidissäni.
Äitini ei ole lämmin ihminen. Hän ei osaa näyttää tunteitaan. Hän sanoo lapsille, että he ovat tärkeitä, mutta siitä puuttuu aitous. Kun äitini kielsi lapsiani, siitä puuttui lempeys. Läpi paistoi turhautuminen ja väsymys. Tunnistan molemmista itseäni. Suututtaa, etten saanut lapsena lempeyttä ja rakkautta. Nyt yritän tarjota sitä lapsilleni, mutta aitoudesta en ole varma.
Suututtaa, että minun pitää sietää lasten ja miehen kiukut, mutta kukaan ei ole ottanut vastaan minun kiukkujani. Kukaan ei ole koskaan ottanut vastaan niitä, en ole saanut koskaan näyttää kiukkuani. En ole oppinut kohtaamaan kiukkuani, koska olen joutunut tukahduttamaan ne.
Lasten ja miehen kiukutellessa aktivoituu oma tarvitsevuus. Olen esikoisen kohdalla oppinut ottamaan kiukun aika hyvin vastaan. Olemme lapsosen kanssa löytäneet yhteisen sävelen. Muiden kanssa se on vielä hakusessa. Huomaan pienimmän kiukuttelun kohdalla olevani avuton. En tiedä kuinka toimisin hänen kanssaan. Avuttomuus kuvaa mielestäni myös äitiäni ja hänen tapaansa suhtautua lapsiin. Miehen kiukuttelu saa minussa voimakasta vihaa aikaiseksi. Tunnistan tämän vihaksi isääni kohtaan. Näiden tunteiden vastaanottaminen on minulle vaikeinta.
Avuttomuuden tunne saa minut pahalle tuulelle. Miksi en osaa tätäkään? Miksi kaikki on niin vaikeaa? Sitten mietin, miten suhtautumiseni vaikuttaa lapseeni. Tuleeko heille yhtä pahoja sisäisiä latauksia kuin minulle? En usko, mutta en voi olla miettimättä, kun en meinaa saada itseäni ruotuun.
Asioissa olen päässyt eteenpäin, mutta häiritseviä asioita on vielä paljon. Pienimmän kiukkuihin suhtautumista ja sen tuomaa avuttomuutta on pohdittava. Ainoa asia, joka on tullut mieleen tilanteeseen liittyen on se, että onko minun kiukkuni tukahdutettu jo pienenä vauvana. Tämä voisi selittää avuttomuuteni. Silloin olen yrittänyt taistella vastaan, mutta sillä ei ole ollut merkitystä. Ollessani isompi olin jo "sujut" asian kanssa. Isomman lapsen kanssa kiukkutaistelu ei ole enää niin tunnelatautunutta kuin vauvelin. Vauvani kiukut herättää voimakkaita tunteita, koska se aika oli mahdollisesti minulle tunnelatautunutta aikaa.
Mieheni herättämät tunteet kiukkukohtauksen aikana. Mitäpä siihen sanomaan? Aiheuttavat minussa sekä myötähäpeää (julkisella paikalla) että vihaa. Vihaa sen takia, että minä joudun katsomaan sitä eli ottamaan kiukun vastaan, vaikka se ei kohdistuisikaan minuun. Taas minä olen ottavana osapuolena enkä kiukun antajana. Taas minä jään vaille. Taas minun pitää kestää enemmän kuin saan.
Joku päivä minä taltutan tämän asian. Olen saanut vihasta jonkilaisen otteen, joten tilanne helpottuu kokoajan. Kasvua odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti