Viimeaikoina on tuntunut siltä, että olen täysin kasassa. Tuntuu aivan kuin kantaisin taakkaa. Sitä minä teenkin kannan syyllisyyden taakka. Uskon nyt syyllisyys- ja syyllistymispohdintojen alkaneen. Kun tein muutaman päivän "töitä", syyllisyys oli voimakkaasti läsnä. Nyt muutaman päivän ajan ajatuksissa on ollut siihen liittyviä asioita. Päätin palata taas Antti Pietiäisen Tunne, antitunna ja perimä -kirjaan, jos se avaisi taas jotain uutta.
Syyllisyys syntyy olemisesta tai toimimisesta vanhempien toiveiden ja tahdon vastaisesti.
Lapsi on hyvin herkkä ja syyllistää aina itsensä rikkoessaan vanhempien toiveita ja odotuksia.
Minä olen syyllistänyt itseäni herkästi ja ahdistus on ollut valtava, kun olen toiminut vastoin vanhempieni toiveita. Olo on helpottanut, kun pyysin anteeksi. Melkein saan kiinni näistä lapsuuden fiiliksistä. Taisin viime viikolla kirjoittaa kovasta syyllisyydestä. Oloni oli kauhea. Se muistutti lapsuuden syyllisyydestä. Koin mahdotonta syyllisyyttä omasta työstä, vaikka tiesin tehneeni parhainpani. Enempää ei siis voinut toivoa.
Hän voi olla myös vanhempien toiveiden vastaisesti väärää sukupuolta... ... Lapsi haluaa toimia mahdollisimman hyvin vanhempien toiveiden ja tahdon mukaan, koska hän ei halua tulla hylätyksi. Hän haluaa olla ennen kaikkea rakastettu ja hyväksytty.
Tiedän isän toivoneen minusta toista sukupuolta kuin mitä olen. Toiveen vaikutuksesta minuun en osaa sanoa. Huomaan vain siirtäneeni toiveen eteenpäin. Olen miettinyt, kuinka se vaikuttaa lapsiin. Sen enempää en ole asiaa pohtinut. Se saa vielä odottaa.
Sen tunnistan, että olen yrittänyt tehdä asiat niin, etteivät vanhempani hylkäsi minua. Ehkä tästä johtuukin ulkopuolisuuden tunteeni. Tuntuu etten kuulu mihinkään. En kuulu, koska en uskalla olla oma itseni. Kuinka voisin kuulua, jos joudun liikaa ajattelemaan muita. En silloin ole aito. Pelkään hylätyksi joutumista ja siksi en ole oma itseni. Isäni hylkäsi ja myös äitini hylkäsi, jos en miellyttänyt häntä. Lapsuuden tärkeimmät ihmiset hylkäsivät tai sain pelätä hylkäämistä.
Jatkuva huolehtiminen ja vastuunkanto johtuu antisyyllisyydestä. Ne ovat halua näyttää kuinka hyvä ja täydellinen ihminen on. Toisen puolesta taakkojen kantaminen on itse asiassa oman henkilökohtaisen syyllisyyden kieltämistä ja vallankäyttöä. Se alistaa muut autettaviksi ja riistää heiltä vapauden.
Huolehdin asioista kovasti ja etenkin töissä kannan kovasti vastuuna suorituksistani (vaikka vastuuta mielellään välttelen). Siitä huolimatta edellisessä pätkässä oli jotain minua koskettavaa. Ehkä se kuvasi enemmän sisarustani kuin minua. Tai sitten täytyy vielä pureskella asiaa enemmän ennen kuin saan tästä irti. Ylös halusin sen kuitenkin kirjoittaa.
Ylihuolehtiva äiti ei kykene kohtaamaan omaa syyllisyyttään ja siksi huolehtii ja valvoo lapsiaan ja samalla riistää heidän itsenäisyytensä ja alistaa heidät.
Sopii hyvin kuvaan. Kun olen äidiltäni kysellyt asioista, niin hän ei näe omaa osuuttaan asiaan. Hän ei pysty tunnustamaan syyllisyyttään minun tilanteeseeni. Hänen käytöksellään on suuri vaikutus epäitsenäisyyteeni ja alistuvuuteen, vaikka hän ei sitä tunnustaisikaan. Epäitsenyydestä ja rohkeuden puutteesta olen kärsinyt kovasti työelämässä. Siitä olen äidilleni vihainen.
Aito syyllisyys on kykyä tunnustaa virheensä ja oppia niistä. Se on kykyä pyytää anteeksi ja olla armollinen itseä ja toista kohtaan. Aito syyllisyys on inhimillistä, koska ihminen on virheitä tekevä, ei täydellinen.
Edellä oleva mielestäni kuvaa minua aika hyvin, kunnes tullaan kohtaan olla armollinen ja siitä eteenpäin. Aiheeseen siis tulen palaamaan vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti