Odotukseni ovat pitkälti peräisin lapsuudesta. Toivon muiden ihmisten täyttävän minun tarpeitani, jotka usein ovat hyvin lapsellisia tai voisiko sanoa lapsen perustarpeita. Olen jäänyt monessa asiassa vaille lapsena ja nyt aikuisena yritän saada vajaukseni täytettyä. Näinhän se ei toimi, koska minä pienen lapsen tavoin mielelläni otan, mutta en osaa antaa. Se ei ole tervettä eikä pyyteetöntä.
Odotan ihmisiltä aina jotakin tukea, turvaa, kannustusta, läheisyyttä, nähdyksi ja kuulluksi tulemista jne... Sinällään nämä eivät ole huonoja asioita, päin vastoin. Näitä asioita me kaikki tarvitsemme. Ongelma syntyy kahdesta syystä. Toinen on se, että en osaa itse antaa mitään, koska vajeeni on niin suuri eikä minulla ole kokemusta antamisesta. Tarvitsevuuteni on liian suuri ja siksi on vain minä, minä ja minä. Keskityn vain tarpeideni tyydyttämiseen.
Toinen ongelma on se, kun en saakaan tarvitsemaani. Silloin sisäinen lapseni alkaa kiukutella. En osaa päästää kiukusta irti, vaan blokkaan tavalla tai toisella yhteistyön. Sisäisesti kiehun, kieltäydyn kaikesta periaatteen vuoksi, otan etäisyyttä jne... Nykyään osaan jo jonkin verran kohdata asiaa toisen ihmisen kanssa.
Miten sitten tulisi suhtautua odotuksiin? Toivoisin, ettei niitä tarvitse kieltää, koska ne ovat osa minua. Niiden tunnistaminen on tärkeää, jotta voin tiedostaa, kuinka ne vaikuttavat minuun. Tiedostamalla on myös helpompi tilanteessa ymmärtää, etten voi odottaa lapsenomaisesti toiveideni täyttämistä. Monet asiat ovat minussa itsessäni ja ne on löydettävä itsestä eikä muista. Minä voin olla itseni tuki ja turva. En myöskään tarvitse muiden kannustusta, jos luotan itseeni ja kannustan itseäni. Kun kuulen ja näen itseni, minun ei tarvitse hakea sitä ulkopuolelta jne...
Mainitsemani odotukset ovat kuitenkin sellaisia, että mielestäni niitä voi jossakin määrin odottaa toisilta ihmisiltä. Toivon ainakin, että saan olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka kuulevat ja näkevät minut, tukevat ja kannustavat minua jne... Jossakin määrin näitä voi sivuuttaa. Jos on hyvä olla itsensä kanssa, nämä asiat eivät välttämättä ole isoja asioita, koska he eivät odota näitä muilta. Nämä asiat löytyvät heistä itsestä. Mielestäni tässä ollaan kovin perusasioiden äärellä eikä näitä voi täysin sivuuttaa. Mutta missä menee raja?
Milloin on aika päästää irti, jos odotukset eivät täyty? Olisiko ensiksi aika päästää omista odotuksista irti ja katsoa, mitä sen takaa paljastuu? Exän kanssa odotin asioita, mitä minusta aitoon ja hyvään parisuhteeseen kuuluu. Koska en saanut haluamaani, minuun kertyi vihaa. Kun pääsin irti odotuksistani ja suhteesta, vihani hävisi. Nyt pystyn kohtaamaan exän uudella tasolla.
Voisiko edellisen esimerkin mukaan ajatella niin, että ensiksi on hyvä tarkastella omia odotuksia ja miettiä voiko niistä luopua. Ovatko ne realistisia? Jos eivät ole, sitten on hyvä luopua odotuksta. Ihmisestä tai asiasta luopuminen on silloin tarpeellista, jos odotukseni ovat ok, mutta tilanne tai ihminen ei täytä niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti