Olen ollut tänään fyysisesti aivan loppu, vaikka monet asiat ovat paremmin kuin koskaan. Väsymys on seurausta isojen asioiden äärellä olemisesta ja tärkeän asian kokonaiskuvan hahmottumisesta.
Viha on ollut vahva tunne elämässäni ja siitä en ole pystynyt päästämään irti, koska joutuisin kohtaamaan sen takana olevan surun. Olen nyt tosi monessa asiassa nähnyt, mitä olen jäänyt vaille ja surrutkin sitä. Ei ole ollut helppoa myöntää, että jäin niin monia tärkeitä asioita vaille ja pitkällä juoksulla vain siksi, että pidin vihasta kiinni. Se että jäin kiinni vihaan, esti minua menemästä kohti sitä, mitä tarvitsin. Jäin odottamaan, että saan kyseisiltä ihmisiltä/tilanteilta/asioilta tarvitsemaani, kun olisin voinut todeta, ettei se ollut minua varten, päästänyt irti ja mennyt kohti todellisia tarpeitani. Kiukkuni esti nauttimista elämästä.
On raskasta nähdä, mitä jäin ilman, mutta on myös raskasta todeta MINUN olleen esteenä unelmien saavuttamiselle. Ihmissuhteissa olin vihainen, etten saanut, mitä halusin ja ansaitsin. Yritin estää toisen olevan onnellinen, koska en itse ollut heidän kanssa onnellinen. Tämä ei tietenkään ollut tietoista, mutta sama lopputulos. Pelkäsin päästää irti tutusta ja turvallisesta, joten tilanteesta lähteminen tai kiukusta luopuminen ei käynyt mielessä. Jäin odottamaan, vaikka voin pahoin. Minulle ei oltu opetettu rakentavia keinoja käsitellä kiukkua ja vihaa, joten olin pattitilanteessa. Minulla oli kotoa malli sinnikkyydestä pitää asioista kiinni.
Nyt tämä vyyhti alkaa aueta. Kun en ole saanut, mitä sisimmässäni haluan ja tarvitsen, minussa nousee viha. Reaktio on luonnollinen. Tunteet yleensä tulevat ja menevät, mutta minä jäin kiinni kiukkuun. Pitkällä aikavälillä ne muuttuivat kaunoiksi ja katkeruudeksi, mitkä vaikuttivat elämääni vahvasti. Vedin puoleeni asioita, joista pidin vihassani kiinni, koska en nähnyt todellisia tarpeitani enkä siksi sallinut niitä itselleni. Olen ollut niiden vanki enkä ole voinut elää täysipainoista elämää. Vasta kohtaamalla asiat, jotka menetin ja suremalla suruni, voin vapautua niistä. Sitten vasta pystyn menemään täysipainoisesti kohti unelmani.
Polku tähän pisteeseen on ollut pitkä ja mutkitteleva. Se, että olen uskaltanut kokeilla erilaisia asioita, on ollut ratkaiseva asia. Siten olen nähnyt, mikä palvelee minua ja mistä minä innostun. Vihdoinkin minulle alkaa muodostua kuva siitä, milloin olen oikealla polulla ja mitä tarvitsen. Tämä tunne auttaa minua päästämään irti asioista, jotka eivät palvele minua enää. Minulle alkaa tulla varmuus siitä, että voin mennä sydämen polkua pitkin.
En halua olla unelmieni esteenä, joten minulta vaaditaan rohkeutta kohdata menetetyt asiat, surra menetykset, määritellä unelmani uudestaan ja nöyrtyä niitä kohden mennessäni. On myös osattava antaa anteeksi muille ihmisille, mutta myös itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti