Askel lähempänä myötätunto

Viha on taas opettamassa minulle jotakin tärkeää. Mieleeni palautui, kuinka isäni on innostuksissaan satuttanut meitä. Hänellä oli myös lempeä kosketus, mutta myös tämä arvaamaton kova puoli. Tunnustan itsekin käyttäväni kovia otteita lasten kanssa kimpaantuessani. Nämä liittynevät toisiinsa.

Myös terveyteni on nostanut vihaa siitä, kuinka kukaan ei pysty auttamaan minua. Minun on vaikea hakea apua ja pyytää sitä. Koen etten saa oikeanlaista apua enkä ota vastaan. Itkin kuinka yksin olen.

Vihaa nostaa myös riittämättömyyteni ja se, etten osaa antaa itselleni sitä, mitä ansaitsen. En tunnista omia tarpeita ja sekös kiukuttaa. Haluan itselleni parasta ja yritän sitä tarjota, mutta lopputulos ei ole haluttu. Kiukun kierre on valmis.

Myös lapset ovat kiukkuilleet kovasti ja huutaneet huomiota. Olen yrittänyt antaa heille myötätuntoa, mutta se tuntuu haastavalta. Tuntuu pahalta, kun näen ihmisiä, jotka ovat kärsivällisiä ja pystyvät antamaan lapsilleen hyvää. Onneksi jotkut lapset sitä saavat, mutta näen heissä sen, mitä olen jäänyt ilman ja mitä lapseni ovat jääneet ilman.

Kaikki nämä nostivat minulle sen, kuinka kaipaan myötätuntoa. Olisin halunnut soittaa jollenkin, mutta en tehnyt niin. Ymmärrän, että tarvitsemani on löydyttävä itseltäni. Pysähdyin itseni äärelle kuuntelemaan tarpeitani tarkemmin. Kaipasin myötätuntoa menneisyyden vaille jäämisiin ja yksinäisyyteen ja kokemukseen yksin jäämisestä. Aloin löytää rakkautta, lempeyttä ja myötätuntoa itseäni kohtaan. Nyt olen oikealla tiellä. Myötätunto on jo matkalla.