Anteeksianto 1

Antti Pietiäisen Tunne, antitunne, perimä: Johdanto tunteiden dynamiikkaan. On avannut minulla paljon uusia työstettäviä asioita. Muutamia mainitakseni heikkouksieni myöntäminen ja anteeksianto. Nyt käsittelen jälkimmäistä.

Kirjassa sanotaan näin anteeksiannosta.
Anteeksianto on syvä omantunnon halu vapautua pelosta, vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä sekä halu oppia tuntemaan itsensä.

Tätähän minä kokoajan olen etsinyt. Haluan olla minä ilman turhaa pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää. Haluan oppia tietämään, mitä haluan, mikä on minulle hyväksi ja mitä tunnen. Haluan tietää, kuka minä olen.

Anteeksiantoa edeltää syvä nöyrtymisen, mitättömyyden tunteen ja minuuden kadottamisen tila.

Ilman nöyrtymistä - omasta egostaan eli minuudestaan luopumista - ei anteeksianto ole mahdollinen eikä ihminen voi tuntea aitoa syvää rakkautta eikä totuutta.

Huomaan, etten osaa olla nöyrä ja luopua asioita yhteisen hyvän vuoksi. Ajattelen liikaa itseäni. Tämä johtuu siitä, että kotona en ole oppinut pitämään puoliani ja ajattelemaan itseäni. Tästä seurannutta hyvyyttäni on lapsena käytetty hyväksi, mikä tuntui pahalta. En halua sitä enää, joten olen mennyt toiseen ääripäähän. Minun pitäisi alkaa uskoa sisäiseen ääneeni ja lopettaa, etenkin miehen kanssa, turha kinastelu. Mies ei minua käytä hyväksi, joten voin pyrkiä yhteiseen hyvää. Ei se tarkoita sitä, että en voisi asettaa rajoja ja ettenkö tekisi virheitä, mutta monet turhat riidat vältetään varmasti. Näin kaikki voisi paremmin.

Anteeksianto on tunnetila, joka edellyttää tunnustamista. Ilman väärän teon tunnustamista ja tähän liittyvää nöyrtymistä ei anteeksianto voi olla aito.

Anteeksianto tapahtuu yleensä aina ensin itselle, oman osallisuuden tunnustamisen kautta, ja vasta sen jälkeen henkilölle tai henkilöille, joita asia koskee.

Tämä tuntuu järkevältä aikuiselle. Miten voin myöntää osallisuuteni, kun olin lapsi? Miten olen osallinen isän hylkäämiseen 5-6 -vuotiaana tai äidin etäiseen suhtautumiseen koko lapsuuteni ajan? En keksi muuta kuin syntymällä omille vanhemmilleni ja kantamalla heidän perimää.

Anteeksianto edellyyttää totuuden hyväksymistä sellaisenaan ilman selityksiä ja puolustamisen tarvetta... ...Totuus on tunnustettava ja sen edessä nöyrtytään. Se on tapahtunut mikä on tapahtunut. Mitään ei voi enää muuttaa eikä tehdä tekemättömäksi, voi vain nöyrtyä.

Tämä on minulle vaikeaa. En joka tilanteessa osaa hyväksyä totuutta, vaan yritän kääntää asian itselleni mieluisaksi. Miehen kanssa totuuden sietäminen on vaikeaa. Isäni ei osannut hyväksyä virheitään eikä tullut vastaan ennen kuin oli mustaa valkoisella, jos edes silloinkaan. Taisteluni miestäni vastaan on minulle taisteluja isääni vastaan, tässäkin asiassa. Onneksi olen oppinut yhdistelemään näin asioita toisiinsa. Tunteidensiirrosta poisoppiminen on seuraava vaihe.

Jos anteeksianto ei ole täydellinen, jos se esimerkiksi jää vain sanalliseksi ilmaisuksi ilman siihen liityvää tunnetta, pakeneminen jatkuu.

Lukiessani anteeksiannosta tajuan, että näen vanhempien tehneen paljon minua kohtaan väärin. Olen antanut heille anteeksi, että olen kärsinyt heidän kasvatuksesta. En saanut sitä hellyyttä, rakkautta ja huolenpitoa, jota olisin ansainnut ja tarvinnut. Jotakin tästä anteeksiannosta on puuttunut. Järjellä olen antanut anteeksi, mutta sisimmässäni en ole antanut anteeksi. Omassa käytöksessäni vanhempiani kohtaan on tapahtunut muutosta, mutta kiukku, viha ja ehkä häpeäkin nostaa päätä, kun asiat muistuttavat kotitilanteita. Jos olisin oikeasti antanut anteeksi, en usko minuun kohdistuneen samanlaisen epäoikeudenmukaisuuden kuin kotona nostavan voimakkaita tunteita minussa.

Anteeksianto ei myöskään koskaan voi tapahtua vain yleisellä tasolla, vaan sillä on oltava selvä kohde ja yhteys elämänkaareen tai perimään.

Kohteeni selkeästi ovat äitini ja isäni. Elämänkaaren sijoittaisin ne niihin kohtiin, jolloin isäni on hylännyt minut. Vahvin kokemus sijoittuu 5-6 vuoden ikään. Äidin kohdalla en niinkään osaa sanoa. Rakkauden ja hellyyden puute on ollut läpi elämän. Ehkä se sitten liittyy perimään, mitä äiti on kertonut taustoista.

Anteeksianto seuraa omakohtaisen pelon, vihan, syyllisyyden ja häpeän kohtaamisesta ja tunnustamisesta.

Tätä työskentelyä olen tehnyt ja päässyt siinä rutkasti eteenpäin. Nyt osaan yhdistää tunteita ihmisiin, asioihin ja tapahtumiin. Näin pääsen niitä tunnustamaan.

Rehellisyys ja anteeksianto synnyttää rauhan ja uuden mahdollisuuden.

Tätä kohti.