Olin jokunen aika sitten työhaatattelussa. Haastattelussa ei niinkään keskusteltu minusta, vaan työstä enemmänkin. En vielä tiedä, kuinka kävi työpaikan kanssa. En ollut kauhean vakuuttunut työstä. Siinä oli monia kysymysmerkkejä. Työtä minun ei olisi rahallisesti pakko ottaa vastaan. Silti en heti ole valmis kieltäytymään työstä, vaikka se stressaava olisikin.
Haastattelun jälkeen mietin fiilistäni haastattelussa. Jossakin vaiheessa haastattelua minulla meni paljon toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mitä haastattelija sanoi. Minulla on ollut samanlainen olo aiemminkin. Pohdin tätä tilannetta. Kertoiko tilanne siitä, että minua ei oikeasti kiinnosta edes työ. En vain osaa tai uskalla sanoa, etten halua työtä. Voi hyvinkin pitää paikkaansa. Jos minua oikeasti kiinnostaa, niin olen aktiivinen keskustelussa ja koen innostusta. Haastattelun alussa koin sitä, mutta tilanne muuttui. Jos saan työpaikan, niin otan työn todennäköisesti vastaan. Jos jatkossa koen samoja fiiliksiä, niin niitä pitää tutkia tarkemmin.
Vastaavia fiiliksiä on ollut sellaisissa tilanteissa, joissa toinen ei ole ollut minusta kiinnostunut. Koen silloin olleeni vain sitä varten, että toinen saa toteuttaa itseään. Näissä tilanteissa "en kuule mitä toinen sanoo". Mielestäni tämä on itselleni merkki siitä, että minun pitäisi tehdä asialle jotain esim. ottaa etäisyyttä tällaiseen ihmiseen. Jos ei muuta, niin ainakin kuunnella fiiliksiäni.
Miksi en nyt ota etäisyyttä? Minun voi olla vaikea sanoa ei. En halua, että minut hylätään, jos en ota työtä vastaan, jos joskus haluaisinkin sinne töihin. Olen myös utelias kokeilemaan sitä työtä. En kuitenkaan ole pettynyt, jos ei valita. Syyt eivät ehkä ole kaikista vakuuttavimmat, mutta työ olisi lyhyt projektyö, joten en ota asiaa niin vakavasti.
Olen tehnyt ratkaisun, että jos töihin pääsen, niin teen töitä sen verran kuin hyvältä tuntuu. Siinä en yritä miellyttää muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti